Ajokortti

Olen työskennellyt "uudessa" työssäni kuluneen syksyn aikana maahanmuuttajien kanssa. Useista eri kansallisuuksista koostuva ryhmä on opettanut paljon, vaikka minun roolini onkin se opettajan - liikunnanopettajan.

Kun saa työskennellä eri kulttuureista ja hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa, saa moni arkipäivän asia uuden merkityksen. Kaikki se mitä kutsutaan julkisuudessa "maahanmuuttajakeskusteluksi" on kovin vierasta sen jälkeen, kun nämä ihmiset tulevat tutuksi. Eivät he ole mikään kasvoton ryhmä, jolle voidaan antaa jokin yhteinen muka kuvaava nimitys. Jotenkin en enää oiken edes jaksa ottaa kantaa koko viitekehykseen - halla-aho, maahanmuuttopolitiikka, persut, hakkarainen, neekeriukkopuheet.

Tänään vietin mielenkiintoisen päivän ryhmän kanssa. Tutustuimme Suomen luontoon Meriluontokeskuksessa Kalajoella ja Kokkolassa luontomuseo Kiepissä. Matkalla autossa virisi mielenkiintoinen keskustelu autoilusta Suomessa ja ajokortin hankkimisesta. Nämä Suomeen tuleet ihmiset osasivat hyvin lyhyen maassamme asumisen jälkeen ymmärtää, että oma auto on täälllä meidän nurkilla välttämättömyys - kun bussilla ei pääse.

Ajokortin hankkiminen on melkoinen taloudellinen panostus useimmille suomalaisillekin, saati sitten maahanmuuttajalle. Minulta kysyttiin perin aiheellinen kysymys. Miksi autokoulussa ei voi käyttää omaa äidinkieltään. Onko ajotaitoon tai liikenteessä pärjäämiseen merkitystä sillä, mitä kieltä käytät kirjallisessa kokeessa. Taas kerran oli pakko pyörittää päätä ja kohotella hartioita. En osaa vastata.

Sain kuulla tarinan, jossa ajokorttia on pitänyt yrittää useita kertoja sen vuoksi, ettei ole ymmärtänyt, mitä opettaja opettaa tai mitä kirjallisessa kokeessa kysytään. Jokainen yrityskerta maksaa. Näiden uusintakertojen kautta eräälle kaverille ajokortti oli maksanut huomattavasti enemmän kuin ensi kerralla kokeen läpäisseelle.

Jotenkin minulle on tullut sellainen tunne, että Hakkaraisten neekeriukkopuheita suurempiin epäkohtiin nämä maahamme muuttaneet törmäävät arkipäivän elämässä joka päivä. Niin väärin kuin jonkun Hakkaraisen höpöpuheet ovat, on se kuitenkin hyvin pieni asia niiden arkipäivässä jatkuvasti eteentulevien asenteiden ja käytäntöjen rinnalla, mihin muualta maahamme tulevat jatkuvasti törmäävät.

Jokamiehenoikeus

Päivän lehdissä uutisoidaan jokamiehenoikeuksien uusista linjauksista. Ympärisöministeriö tiedottaa, että uusi opas julkistetaan syksyllä. Mitään merkittäviä muutoksia nykyiseen käytäntöön ei kuulemma ole tulossa.

Puhuttaessa jokamiehenoikeudesta on olennaista ymmärtää kuka tai mikä on jokamies, jota oikeus koskee. Tämä on ihan yhtä tärkeäää kuin se, mitä oikeuksia jokamiehellä on.

Ymmärtääkseni nykyin keskeisimmät ongelmakohdat jokamiehenoikeuksissa syntyvät siitä, että luonnossa liikkuva ei osaa tulkita milloin hän muuttuu jokamiehestä joksikin muuksi ja näin menettää oikeutensa. Helpoiten jokamiehen voisi tulkita olevan jalan, hiihtäen, polkupyörällä tai ratsain kulkeva. Heti kun mukaan tulee mottorikäyttöinen vehje kyseessä ei ole jokamies. Toinen tulkinta liittyy ryhmiin. Jokamies kulkee yksin tai pienessä ryhmässä - ei suurella porukalla.

Nykyajan moottorin avulla liikkuvan ihmisen tuntuu olevan vaikea käsittää, että jokamiehenoikeudet eivät kata moottorikelkalla, mönkijällä, autolla tai mopolla liikkumista. Julkisuudessa on keskusteltu ratsastuksen aiheuttamista ongelmista. Ratsastus onkin mielestäni siinä rajamailla pitäisikö se kuulua jokamiehenoikeuksien alle.

Viime aikoina on noussut keskusteluun luonnon liiketaloudellinen hyödyntäminen jokamiehenoikeuksien nojalla. Tässä ei olekaan helppoa linjata millainen marjastaja tai luontopalvelujen tuottaja on jokamies. Luontoon voidaan aiheuttaa sellaista kuormitusta, joka on haitaksi maanomistalle tai paremminkin hänen omaisuudelleen. Mieleen tulee taloudellisessa mielessä tehty laajamittainen marjastus tai vaikkapa kalliokiipeily. Näissäkin rajanveto siitä, kuka on jokamies ei ole helppoa.

Odotellaan syskyä ja uusia linjauksia ja palataan sitten uudelleen aiheeseen.

Mielenkiintoinen selvitys aiheesta. (Kannattaa lukea.)

R.I.P. Mika Myllylä

On niin paha olla. Harvinaisen paha olla.

Yksi ihmiselämä on päättynyt. Huippuhiihtäjä ja urheilija - sanan varsinaisessa merkityksessä - Mika Myllylä on kuollut. Hänen elämänsä päättyi 41-vuotiaana aivan liian varhain. Tietämättä mitä kaikkea Mikan elämän viimeisiin aikoihin liittyy ei ole korrektia lähteä arvailemaan, mitä on tapahtunut tai mikä mihinkin on johtanut.

Kysymykset joita nousee mieleen liittyvät siihen miten me sankareitamme muistamme. Voittojen hetkillä jokainen haluaa tuntea voittajan. Mikallakin selkääntaputtelijoita riitti. Oli talonrakentajia Haapajärvellä. Iso joukko ihmisiä ja yrityksiä oli valmis yhteistyöhön olympiavoittajan kanssa. Vaatimaton pohjalainen teki minkä piti, uhrasi aikaansa ja itseään julkisuudelle. Hän antoi haastatteluja ja oli siten yhteistä omaisuuttamme.

Lahden doping-käryn jälkeen ilmestyi vielä pisteenä i:n päälle kirja "Riisuttu mestari". Se taisi olla viimeinen mitä kansallissankarista enää saatiin puristettua irti. Mestari oli loppuun kaluttu luu, jonka jouti heittää pois. Median, mainosmiesten ja meidän kaikkien huomion sai uudet mestarit.

Edu Kettunen - tuo mainio tekstinikkari on tehnyt hienon biisin "Luusereiden kunginas". Kuunnelkaa, jos jostain löydätte. Tässä alku biisistä:

sit on ylistetty liikaa,
siit on tehty jumalaa
sil on ratsastettu maineeseen,
sil on myyty rihkamaa.
sit kun se ei enää jaksa
olla toivo isänmaan
ne tekee siitä luusereiden kuninkaan.

Toinen mieleentuleva laulu on Juicen Paperitähdet, vaikka Mika Myllylä olikin paljon muuta.

Taas muistan Olavi Virtaa
niin lujaa eli hän
ja nähtyänsä kaiken
hän näki enemmän
Hänen kunniansa vietiin
hälle jäi vain maineen ies
Ja juuri kun hän oli valmis luopumaan
vielä saapui myyntimies

Mieleeni nousee suunnistuskisat joskus 1990-luvulta. Juoksin pitkän matkan am-kisassa pätkän Mikan kanssa samaa matkaa. Vauhti oli kovaa, mutta silti sinnittelin rastivälin Mestarin kanssa yhdessä. Suuri urheilija olisi ansainnut toisenlaisen elämän urheilu-uransa jälkeen. Toki jokainen on vastuussaan itsestään ja tekemistään valinnoista. Siltikin haluan kysyä olisimmeko me voineet tehdä jotain toisin?

Vai että juhlintaa...

Joo. Suomi on jääkiekon maailmanmestari, hei maailmanmestari... Torilla tavataan. Niin todella tavattiinkin.

Katsellessani kotisohvalla kansanjuhlaa telkkarista en kokenut kyllä kovinkaan juhlavaa tunnelmaa. Kännipäissään nuorison edessä sekoilevat sankarimme aiheuttivat ensin huvittuneita hymähdyksiä sitten myötähäpeää ja lopulta suurta vastenmielisyyttä. Hienoa, että viinahöyryissä sekoilleen joukkueen tekemisiin puututtiin niin virallisesti, kuin myös yleisen mielipiteen kautta.

Olen sen verran vanhanliiton miehiä, että tietty "vakavuus" kuuluu mestaruusjuhlien kuvaan. Minulle urheilun suurimpien voittojen saaminen on suuri kunnia. Mitä suurempi ja vaikeammin saavutettu voitto, sitä suurempi kunnioitus mitalia, pokaalia tai titteliä kohtaan. Käyttäytymisesi kertoo kuinka paljon itse arvostat tai kunnioitat saavuttamaasi.

Urheilusta reilut 20v leipäni veistelleenä on tullut oltua mukana jos jonkinmoisissa juhlissa. Seurattuani sivusta median kautta leijonien "juhlimista" muistutti se minusta puulaaki- tai alasarjojen kaveriporukan kauden päättäjäisten saunailtaa, jossa meno on villiä ja sekopäistä. Niissä pääosassa on kännääminen ja porukalla örveltäminen. Mitä hullumpia ja järjettömämpiä ideota juovuksissa toteutetaan, sitä h i e n o m p a a. Aamulla ja oikestaan koko seuraava vuosi voidaan sitten porukalla yrittää muistella mitä itse kukin oikein tekikään. Minun silmiini ei näytä maailmanmestaruuden arvoiselta juhlalta.

En todellakaan ole mikään lasiin sylkijä tai tiukkapipo. Jokainen juokoon itsesnä niin humalaan kuin haluaa. Örveltäköön miten tahtoo, laulakoon, tanssikoon ja työntäköön vaikka nenänsä täyteen kusiaisia. Raja kulkee kuitenkin siinä, milloin edustetaan jotain. Tässä tapauksessa Suomea, lajia ja sen maailmanmestaruuden voittanutta joukkuetta. Kaikki asianosaiset tiesivät paluun Suomeen tapahtuvan median silmien alla. Kaikki takuulla tiesivät ottelun päätyttyä virallisen edustuksellisen osuuden kestävän pari päivää torijuhliin asti. SE vissi ero juhlimisen, mm-kullan kunnioittamisen, edustamisen ja örveltämisen välillä menee juuri tässä.

Lopuksi vielä Jukka Jalosesta. Kunnioittamani valmentaja lausui sellaista, jota en olisi toivonut. Ymmärrän hänen tehneen se joukkueen tähden. Niiden pelaajien tähden, jotka sitoutuivat hänen suunnitelmaansa sataprosenttisesti, eivätkä pettäneet häntä missään vaiheessa. EIhän Jukkakaan voinut pettää poikiaan median edessä. Siksi hän ryhtyi puolustelemaan kännäämistä. Jukka hyvä, rohkea valmentaja on johtaja, joka uskaltaa sanoa myös EI NÄIN pojat silloin, kun se on paikallaan. Nyt olisi ollut sen paikka.

Onnea silti Leijonat.

p.s. jos pokaali on poika, mitä pitäisi ajatella sen kohtalosta. eikö "isien" kuuluisi pitää pojastaan huolta?

Ahdistaa

Mikäpä minä olen ymmärtämään amerikkalaisten tuskaa wtc-terroritekojen jälkeen. Siltikin maanantai-aamun uutinen Bin Ladenin tappamisesta ahdisti. Ei ehkä niinkään uutisen sisältö, vaan tapa millä uutinen kerrottiin ja vastaanotettiin tuntui syljettävältä - inhotti.

Pohdin jo vuosia sitten vanhassa blogissani sivistyksen suhdetta kostoon ja lopullisen oikeuden etsimiseen. Mitä ajastamme kertoo se, että yksi maailman sivistyneimpänä itseään pitävän valtion päämies ylpeänä kertoo maailmalle hänen kansansa tappaneensa ihmisen? Puheesta ja eleistä käy ilmi tyytyväisyys ja kunnia - "ME sen teimme".

Onko julkitulon ja ylpeyden takana ajatus teon oikeutuksesta? Mikä tai kuka tuon oikeutuksen antaa? Jos jokainen meistä voisi luoda omat periaatteensa, moraalinsa tai etiikkansa ja hakea itselleen niiden  kautta oikeus tehdä hirmutekoja, maailma olisi kovin toisenlainen paikka.

Minusta murha on aina murha. Sen seuraus on aina sama. Ihminen kuolee. Onko väärin ajatella, että sen kuka Bin Ladenin tappoi tulisi vastata teostaan kuten sivistyneen valtion lain ja järjestyksen mukaan kuuluukin? Jos näin ei ole, tarkoittaako se sitä, että ihmisen saa tappaa, kunhan on riittävän hyvä syy.

Kenellä on oikeus tuo riittävä syy määritellä?

Ahdistaa.

Vaalien mentyä

Innostuin paljon normaalia enemmän seuraamaan vaaleja ja niiden tiimoilta käytyä keskustelua. Meinasin jo yhdessä vaiheessa jättää kokonaan äänestämättä, mutta mieli muuttui ihan loppumetreillä. Ääneni meni perinjuurin hukkaan, sillä ehdokas, jolle ääneni annoin ei meinannutkaan päästä läpi.

Olen viettänyt tunnin jos toisenkin puolueiden ja ehdokkaiden sivuja selaillen. Toki tarkkaan on tullut seurattua myös sitä keskustelua, jota persujen nousu on maassa ja ulkomaillakin herättänyt.

Kirjoitin helmikuussa persujen maaseutu-ohjelmasta. Kaikki mitä tuolloin kirjoitin pätee edelleenkin. Olen yrittänyt muodostaa suurta kuvaa kaikesta tapahtuneesta. Sitä taitaa yrittää tällä hetkellä armaassa kotomaassamme moni muukin. Takuulla jopa paljon minua oppineempi.

Oma päälimmäinen ajatukseni on se, että vaalitulos kertoo sen mitä pidämme tärkeänä. Kansa äänesti niiden arvojen puolesta, joita ehdokkaat lupasivat ajaa ja viedä eteenpäin. Tulosta ei voi pitää vääränä. Eikä ketään eduskuntaan päässyttä sovi ilkkua tai pilkata.

Siltikin olen monesta asiasta huolissani. Eniten siitä, että ne arvot, joita persujen useiden läpimenneiden uusien kansanedustajien vaalilauseista löytyy. Voiko olla niin, että kaikki tätä muutosta kannattaneet oikeasti tietävät mihin suuntaan yhteiskuntamme näiden arvojen kautta siirtyy. Rehellisesti sanottuna epäilen tätä.

Itsekin olen sitä mieltä, että hyvin moniin asioihin kaivattiin muutosta. Tuo muutoksen vaatimus realisoitui nyt vaaleissa helpoimpaan eli persuihin ja Soiniin. Jotenkin vaan olisin toivonut, että muutos olisi tapahtunut suvaitsevamman ja avoimemman yhteiskunnan suuntaan. Nyt astuimme monta askelta aivan toisaalle.

Tulevaisuus tietenkin vasta näyttää, millaisia päätöksiä valitsemamme edustajat tekevät ja millainen Suomi niiden päätösten kautta syntyy. Hyvin monet niistä arvoista ja asioista, joita pidän tärkeänä eivät kyllä tule esille uusien kansanedustajien vaalisloganeissa. Siksipä tulevaisuus ei näytä tätä taustaa vasten lainkaan valoistalta.

Törkeää, törkyä...

Nyt on taas se aika vuodesta, kun lumen alta paljastuu - niin vaikka ja mitä. Joka keväinen koirankakka keskustelu alkanee näinä päivinä tai viimeistään viikon sisällä. Noh, toisaalta ihan aiheestakin.

EN mitenkään puolustele koirankakkoja, mutta ihan viime aikoina on eteen osunut kakkakasoja järeämpää tavaraa.

 

Yläkuvan löydöksen teki koirat. Metsäautotien varrella oli pidetty nuotiota ja kovanpuoleiset eväät poljettu lumen sekaan nuotioon. Kettukin näytti käyneen rippeitä kaivamassa, mikäli yhtään jälkiä tunnistin. Hankien altahan tuo törky paljastuu kaikkien ihailtavaksi eikä aivan heti palaudu luonnon kiertokulkuun. Pitänee seuraavalla reissulla muistaa ottaa muovikassi  mukaan ja kerätä jätteet pois. Alempi kuva on levähdyspaikalta kasitien vierestä. Siihen oli nätisti jätetty tienposkeen painolasti.

Ihan oma lukunsa on sitten täällä maaseudulla, mitä kaikkea muuta maastosta voi löytää. Minulle ei ole esimerkiksi selvinnyt, miksi kuollutta ehkäpä vastasyntynyttä vasikkaa pitää vetää jonkin moottorikäyttöisen telavehkeen perässä ensin kilometritolkulla ristiin rastiin pitkin metsää ja sitten jättää se kuusen alle paikkaa, jonka ohi oli jo useamman kerran ajettu. Onko tarkoitus jättää jälki? Onko se haaska? Ketulle? Ilvekselle?

Jokatapauksessa Tumppu jäljesti hajuvanan sataprosenttisesti ja löysi kuusen alta tämän.

Ihmettelin pitkään lumeen jäänyttä laahaavaa jälkeä ja Tumpun innokkuutta jäljestämiseen. Kun se näytti olevan kovin tohkeissaan, kannustin sitä jatkamaan. Vaikka jälki meni välillä ristiin, päällekäin ja vastakkainkin ei Tumpulla ollut vaikeuksia tajuta mihin suuntaan telavehje oli kulkenut. Lopulta se ilmaisi löytönsä pysähtymällä kuusen juurelle.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun vastaavia löytöjä täällä maaseudulla tapaa. Ihmeellistä tässä oli se, miksi tuota oli pitänyt vetää pitkin metsää. Liekö kaikkien lakien ja asetusten mukaista? Pitänee selvittää.

Doping-'muka'uutisia

Hiihdossa venäläinen doping-ohjelma

Minua huvittaa suunnattomasti se, että kyseisen uutisen tapaista tietoa tuodaan esille kuin se oikeasti olisi joku suurikin paljastus. Vaikka monet pitävät Suomen hiihdon (voiko noin sanoa?) doping-ongelman jatkuvaa esillä pitämistä jo tarpeettomana, rohkenen olla erimieltä. Vasta tämä STT-oikeudenkäynti luo sellaisen tilanteen, että 90-luvulla vastuutehtävissä olleet joutuvat vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään. Vihdoinkin!

Oman lajini eli ampumahiihdon parissa tiedettiin jo ennen Lillehammerin olympialaisia, että hiihtäjillä on meneillään jotain uutta. Silloin ampumahiihtoliitti oli kuitenkin niin köyhä, ettei sillä ollut mahdollisuutta lähteä tuohon immunologiseen-ohjelmaan mukaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi ei.

Muistan kuitenkin hyvin ne keskustelut, joita käytiin Vuokatissa golf- ja tenniskursseilla käyneistä venäläisistä, jotka toivat suomalaisille puuttuvaa tietotaitoa analysoitaessa kunkin urheilijan profiilia suhteessa sairastumiseen, palautumiseen ja mm. hormoonitasoihin. Eikä tuo tieto ollut silloin mikään suuri salaisuus. Minusta on naurettavaa väittää, etteikö hiihdon lajijohtajat olleet tietoisia siitä mitä tehtiin, kun tuo tieto oli levinnyt jo meidänkin nurkille saakka.

Pakko on vielä korostaa, että koko tuossa uutisen ohjelmassa oli mitä todennäköisimmin paljon sallittua ja puhdasta. Siitä oli kuitenkin helppo livetä harmaalle ja lopulta pikimustalle alueelle kuten historia todistaa.

Jos jotain kiinnostaa kuulla lisää, laitapa viestiä.

Annin tarina

 

Juttelin eilen nuorten kanssa tästä viedosta ja sen herättämistä tunteista. Otanta oli toki pieni ja valikoitunutkin, koskapa kyseessä oli opettamani luokka. Nuoret osaavat nykyisin keskustella. He sanovat mielipiteensä ja osaavat myös perustella. Mielenkiintoista oli havaita, että itselleni tuli hyvinkin lohdullinen olo tulevaisuuden suhteen näiden nuorten näkemysten kautta.

Oman kokemukseni perusteella - siis työni ja harrastuksieni - tämä esille nostettu Annin tarina ei ole millään tavalla poikkeuksellinen. Nuoret eilen myös myönsivät, että Annin kaltaisia on joka pitäjässä, jopa jokaisessa koulussa. Nuoret etsivät itseään ja rajoajaan. Niin on aina ollut ja on myös oleva. Miksi siis tästä on tehty näin iso numero? Miksi Jumala on vedetty mukaan ratkaisemaan yksittäisiä ja perin normaaleja nuoren kasvuun ja kehitykseen kuuluvia ristiriitoja? Onko Jumala vain tietynlaisten ihmisten Jumala?

Keskustelu eilen nuorten kanssa vei siihen suuntaan, että uskoa, raamattua ja Jumalaa käytetään välikappaleena joidenkin ainakin nuorille tuntemattomien tarkoitusperien ajamiseen. Fiksua ja syvällistä pohtia asiaa näin. Eilisen keskustelun perusteella nuorisolle maailma ei ole niin mustavalkoinen ja ehdoton paikka, kuin Älä alistu-kampanja Annnin tarinalla tahtoo kertoa.

Mitä ajattelevat ne bi- tai homoseksuaalinuoret, joille Jumala ei ilmestykään kuten Annille kertomaan kuinka asioiden oikeasti tulisi olla? Kun he ovat itsensä ja ajatuksiensa kanssa hukassa ympäristön kiusaamina ja Jumala on hiljaa, kääntyykö tämä ehkä hyväksi tarkoitettu Annin tarina lopulta näitä nuoria vastaan. Tehdäänkö näillä kampanjoilla ja ylipäätään ahdasmielisillä asenteilla uskosta, raamatusta ja Jumalasta se lopullinen tuomitsija? En ihmettele, että arkkipiispa ehti jo sanoutumaan irti tästä. Nuoret elävät herkässä vaiheessa aikuistuessaan. On täysin eri asia pyrkiä vaikuttamaan aikuisten homo-asenteisiin kuin nuorten. Mahtoikohan tämä käydä mielessä niillä, jotka tätä kampanjaa lanseerasivat liikkeelle?

Koko maailma silmien edessä

Viime päivien ja viikkojenkin tapahtumat sai havahtumaan kuinka tieto tavoittaa meidät. Olen viettänyt netissä enemmän aikaani vuorokaudessa kuin koskaan. Japanin tapahtumat päivittyvät netin kautta minuuttien välein. Suoraa uutislähetystä voi seurata useiden uutistoimistojen nettisivujen kautta.

Mitä enemmän ja tiiviimmin seuraa, sitä suurempi tiedonjano on. Koukuttavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Yhtäkkiä jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että mediat ottavat katasrofista kaiken sen irti mitä saatavissa on. Tuli vähän mässäilyn maku. Kun Libyan kriisi näyttää nyt syvenevän, hyökkää media nyt sen kimppuun. Maanjäristys, tsunami ja ydinvoimaloiden tilanne ei enää ylitä uutiskynnystä. Siitä on otettu jo kaikki irti. Kukapa enää muistaa Haitia ja sen jälleenrakentamista äärimmäisessä köyhyydessä.

Olen oppinut paljon maanjäristyksistä, tulivuorista ja ylipäätään maapallomme toiminnasta. Netistä voi löytää myös oikeasti mielenkiintoista. Nettisivuille päivittyvät reaaliajassa säätiedot, auringon toiminta, radioaktiivinen säteily, maanjäristykset, tulivuorten toiminta jne jne jne, jos vain osaa etsiä. Nuo kaikki on tullut vastaan seikkaillessani netissä Japanin murhenäytelmän tiimoilta.

Näyttöpäätteen kautta Japanissa tapahtunut ei tunnu oikein miltään. Siitä on vaikea saada otetta. Mittaluokka on niin iso, ettei Ruotsalon hirsimökin nurkkahuoneesta tapahtunutta voi käsittää. Koskettavin näkemäni uutisvideo Japanista on kahdesta koirasta tsunamin tuhon keskellä. Kuvaavaa on myös, että ydinvoimaloita enemmän mieltäni liikutti uutinen jääkarhu Knutin kuolemasta Berliinin eläintarhassa. Se on sen mittaluokan uutinen, jonka voi käsittää. Toki olen seurannut uutisia Knutista ja sen kamppailusta elämästä hoitajansa Thomaksen hoivissa menettetyään emonsa. Aihe tuli tutuksi. Nyt alla olevien kuvien kaksikko on poissa. Thomas kuoli vuonna 2008 vain 44-vuotiaana. Knut kuoli 4-vuotiaana Berliinin eläintarhassa eilen. Toivottavasti kaverukset löytävät toisensa jossain tämän ajan tuolla puolen...

 

Mitä jätämme lapsillemme?

Työpaikalla purettiin vanha kirjasto. Ikivanhoja käsikirjaston kirjoja oli keväällä kastattu liikuntasalin pöydille poisvietäviksi. Ilmoitettiin, että sieltä voi hakea itselleen tarpeelliseksi katsomiaan teoksia. Loput sitten menee mitä ilmeisimmin kaatopaikalle, koskapa niillä ei ole rahallista arvoa. Osa varmaan joutikin, mutta meni sinne takuulla mielenkiintoistakin luettavaa.

Keräsin pöydiltä nopeasti muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia teoksia.Yksi oli Leena Ahon kirja Lapsi, luonto ja kasvatus (wsoy 1987). Lueskelin kirjaa eilettäin bussimatkalla Vuokattiin ja takaisin. Kirjassa uusina esitetyt viittaukset mm. koululaitokseemme ovat jo vanhentunutta tietoa. Aho piirtää kuitenkin helppotajuisesti kuvaa siitä muutoksesta, mikä lasten kasvatuksessa on tapahtunut suhteessa luontoon ja ympäristöömme. Kirjassa on paljon viittauksia tutkimuksiin, joissa on pyritty selvittämään luonnon ja luontokasvatuksen merkitystä lapsen kehittymiselle.

Poikkeuksetta kaikki tulokset viittaavat siihen, että luonnossa saadut kokemukset ovat kasvun ja kehittymisen kannalta merkittäviä. Muodostaessaan kuvaa maailmasta, jossa elää, sekä kuvaa omasta itsestään lapselle voivat kaikkein merkityksellisimpiä kokemuksia olla näkö- ja kuuloaistimusten ohella maku-, haju- ja tuntoaisteilla. Havainnot ja vastaanotetut ärsykkeet muovaavat kokemuksia, joiden varaan myöhemmin syntyvät käsitteet ja sanat.

Elämme maailmassa, joka on kasvanut ja avautunut nopeammin kuin kykymme sitä hahmottaa on pysynyt mukana. Luulemme, että kykenemme itse hallitsemaan koko maailmaa tai fyysisenä paikkana koko maapalloa. Parasta aikaa katselen suoraa nettilähetystä Japanin maanjäristyksestä. Silmämme, korvamme ja tajuntamme täyttää uutistulva ympäri maailmaa. Jopa kuvat avaruudesta ovat silmiemme edessä naksauttamalla etusormella hiiren painiketta. Kaikenlainen teknistyminen on luonut uudenlaisen maailman arvoineen. Pahinta ja surullisinta, mitä tuosta edellisestä on seurannut, on ajatuksemme siitä, että lapsemme tarvitsevat kehittyäkseen nyt ja heti tuon kaiken tiedon. Lastemme tulee kasvaa tuohon samaan maailmaan.

Aiemmin lapsille riitti kasvuympäristöksi kodin pihapiiri ja lähikoulun ympäristö. Niissä saadut kokemukset sisälsivät mahdollisuuden nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea. Lasten ei tarvinnut oppia kännyköitä, nettejä tai pleikkareita, joissa vain nähdään ja kuullaan. Koulussa oppiaineena oli kotiseutuoppi, jossa ihmiseksi kasvamisen palikoita etsittiin turvallisesta ympäristöstä läheltä kotoa käistteistä ja asioista, jotka oli mahdollista lapsen tasolla ymmärtää ja kokea todeksi. Maailma oli enemmän lapsen kokoinen.

Katsellessani ympärilleni minusta tuntuu, että lapsemme joutuvat tänä päivänä kasvamaan maailmaan, joka on liian iso. Vaadimme liikaa, jos omassa teknistyneessä ja globaalissa maailmassamme kuvittelemme lastemme pystyvän kasvavan suoraan siihen maailmaan. Luonnon antama mahdollisuus tuntea ja omaksua niitä tietoja, taitoja ja tuntemuksia, mitä aikuiseksi kasvamiseen tarvitaan, on ainutlaatuinen. Jos kuvittelemme korvaavamme sen jollain muulla, olemme pahasti hukassa. Leena Aho kirjoittaa näin:

"Pieni lapsi tuntee yhteenkuuluvuutta luontoon. Saman yhteenkuuluvuuden tunteen on sanottu olevan niillä ihmisryhmillä, joita ekspansiivinen rotumme sanoo primitiivisiksi kansoiksi tai luonnonkansoiksi. Yhteenkuuluvuuden tunne saattaa säilyä vain niin kauan, kun yksilö elää omassa sosiaalisessa yhteisössään ja sen kulttuuri ohjaa hänen käyttäytymistään. Kun hän siirtyy teknistyneen kulttuurin piiriin, hän omaksuu sen suhtautumistavat ja arvot, kenties täysin toisenlaiset kuin hänen entisen yhteisönsä. Vastaavalla tavalla lapsi kasvaessaan erkanee fyysisestä ja psyykkisestä yhteydestään hiekkaan ja aurinkoon. Kasvatukselle ja opetukselle on annettu osavastuu siitä, että lapsi varttuessaankin pitää itseään osana luontoa, ymmärtää olevansa siitä riippuvainen ja siihen vaikuttava tekijä."

Aho lainaa ruotsalaisen Rolf Edbergin ajatusta: "Kun avaruuden tulet, veden kohina rantoja vasten ja tuulen humina puissa lakkaavat olemasta olennnainen osa elämäämme, katoaa identiteetistämme jotakin."

Minusta meidän on astuttava muutama askel taaksepäin. Tämän sukupolven, joka vielä muistaa ja osaa kertoa luonnosta ja ihmisen osasta siinä, on se tehtävä. Meidän on kerrottava, että toisenlainenkin maailma on olemassa. Sellainen maailma, jonka voi haistaa, maistaa ja tuntea ihollaan. Meidän on kerrottava siksikin, että ainakin ne, jotka haluaisivat siitä kuulla, kuulisivat sen. Loppuun hyvin aiheeseen sopiva Veikko Haakanan hieno runo:

Älkäämme lakatko tarinoimasta
muistelemasta mitä oli ennen
ja vähän vieläkin,
sillä kun nämä jotka jäävät
ja menettävät vähä vähältä
lopulta kaiken
he muistavat kuulemansa
ja havahtuvat
kuinka oli ja kuinka voisi olla.


Silloin he tekevät sen
kapinan johon meillä ei ollut yksimielisyyttä.

Kappa

On vielä palattava Kaisa Mäkäräiseen.

Eksyin Kaisan - tuttavallisesti Kappa - kotisivujen kautta vieraskirjaan. Hämmentävää lukea sitä onnitteluviestien määrää ympäri maailman. Vaikka Kaisan mm-kulta on saanutkin julkisuudessa tilaa, tuskin silti osaamme käsittää sitä julkisuusarvoa, mikä sympaattisen suomalaisurheilijan persoonaan maailmalla liittyy.

Oikeastaan tuo Kaisan peroona ja ulkoinen olemus on mielenkiintoinen. Liekö siinä vilpittömyydessä ja avoimuudessa, jolla hän valloittaa kuuntelijat, jotain viitteitä ympäristöstä, jossa hän on urheilijana kasvanut. Kaisaa ei voi pitää tuotteena, joka olisi brändätty. Laskelmoivaan julkisuuskuvan luomiseen ei ampumahiihtoliitolla, tuskin Kaisan taustajoukoillakaan, ole ollut resursseja. Kaikki olemassa oleva on satsattava treenaamiseen ja sen tarvitsemiin olosuhteisiin.

Kaisan herkkä ja sympaattinen olemus näyttää uppoavan meihin suomalaisiin. Vieraskirjan lukuisissa onnittelukirjoituksissa kerrotaan kyynelten vierähtäneen poskille mm-kullan ratkettua. Aikuiset miehenköriläät herkistyvät kirjoittamaan ylisanoja vieraskirjaan tavalla, jota harvoin näkee.

Edellisessä kirjoituksessani mainitsema Magdalena Neuner ponnistaa ihan eri lähtökohdista kuin Kaisa. Sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden tarpeisiin on löydetty ja luotu kaunis urheilijakuva. Saksassa Lena on suuri tähti ja idoli. Meillä Kaisa on olllut omissa oloissaan puurtaja. Urheilu ja etenkin ampumahihto on siitä hieno asia, että molemmista lähtökohdista voi tulla maailman parhaaksi.

Pyssynkantohiihto

Perin ajankohtainen aihe - monestakin syystä.

Kävin eilettäin ampumahiihtokisoissa. Siis oikein osallistuin. Jos muisti ei pahasti petä, on edellisestä ah-kisastani aikaa reilusti. Edellisen kerran starttasin pyssyn kanssa ladulle numerolappu rinnassa 1997 Kestilässä. Eilinen osoitti kouriin ja moneen muuhunkin paikkaan tuntuvasti, että kyse on vaativasta lajista. En osannut arvatakaan kuinka vaativasta.

Totaalisen kuntourheilupohjaisen hiihtoharrastuksen ja kilpaa hiihtämisen välillä on vissi ero. Tuo ero tuli enemmän kuin todeksi rynnättyäni lähtömerkin jälkeen kuin vanhasta muistista kahden kilometrin lenkille ennen ensimäistä makuu-ammuntaa. Kierroskierrokselta tuntui pahemmalta. Viimeinen kierros oli taistelua kohti maalia. Kolme ensimmäistä ammuntaa meni ihan ok - 0-1-1. Viimeisellä pystypaikalla ei homma ollut enää lainkaan hallinnassa. Hämärän rajamailla haukoin henkeäni ja sain sentään tuurilla yhden taulun alas. Vaikeaa, raskasta, mutta mukavaa! Viikon päästä uudelleen.

Eilen osui Kaisa Mäkäräiselle päivä, joka sinetöi tietyllä tapaa hänen urheilu-uransa. Lajin maailmanmestaruus on meriitti, jota ei oteta pois, eikä unohdeta. Jo pitkään huipun tuntumassa kilpaillut Kaisa otti viimein sen tarvittavan askeleen, joka vie hänet tasolle, johon hyvin harva yltää. Fantastista, liikuttavaa! Kaisa on urheillut olosuhteissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin täydelliset. Ampumahiihtoliiton taloudelliset koukerot ja Kaisa Variksen dopingin tumma varjo eivät todellakaan ole helpottaneet tietä maailman huipulle. Siltikin sinne on mahdollista päästä.

Jostain syystä seuraan muita tarkemmin tämän...

...viehättävän naisampumahiihtäjän edesottamuksia. Hän on Saksan Magdalena Neuner. Todella piinkova urheilija, joka rehdisti ja hymyillen tunnusti Kaisan paremmuuden. Hän totesi virheitä voivan sattua kaikille menetettyään katkerasti maailmanmestaruuden viimeisellä ampumapaikalla kahteen ohilaukaukseen.

The Gorgeous Blogger

Oho. En yleensä innostu mistään tämmöisistä ketjuista. Nyt on tuntuu kuitenkin, että tää on vähän velvollisuus. Sain tämän tunnustuksen kaukaa pohjoisesta Tuirelta (Kiitos!), jonka mukavaa blogia Turskatynnyri olen jo pidemmän aikaa seuraillut. Sieltä löytyy mm. upeita kuvia hienoista maisemista ja kivasti kirjoitettuja juttaja arjen sattumuksista, sekä kahdesta ihan valkkarin näköisestä koirasta.

Tunnustuksen saaneen pitää vastata viiteen kysymykseen. Yritän parhaani.

1. Milloin aloitit blogisi?
Tämä Nurkkahuoneesta on vasta muutaman kuukauden vanha yritys. Aiemmin kirjoittelin QdesQ-blogia muistaakseni 2005 vuodesta alkaen. Lisäksi on koirille oma blogi Suuressa Tarhassa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?
Tämä blogi hakee paikkaansa kuin Päätalon Herkon uuni. Yleensä kirjoitan siitä, mikä minua kiinnostaa, suututtaa, ihastuttaa tai vihastuttaa. Paljon tulee kirjoitettua koirista, eläimistä yleensä, luonnosta ja urheilusta. En halua rajata mitään pois, enkä keskittyä tarkoituksellisesti mihinkään. Aiemmin vanhassa blogissa toin esille mm. Vattajan hiekkarannan ja puolustusvoimien toiminnan ristiriitaa. Jotenkin ei virtaa enää siihen riitä.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Tuskin mikään. Usein mietinkin mahtaako ketään kiinnostaa mitä kirjoitan. Toisaalta en anna sen häiritä :)

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jo ihan alkuun kirjoittelin omaksi ilokseni itselleni. Toki oli muutamia blogeja, joita seurailin ja sitä kautta tutustuin tähän maailmaan. Matkan varrella tuli sitten kiinnostavia aiheita, joista kirjoittelin säännöllisesti pidemmän aikaa. Nyt sellaista tarvetta ei oikein ole.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Ehdottomasti pitäisi kirjottaa useammin ja säännöllisesti. Monet hyvät ideat ja fiilikset menee jo lyhyessä hetkessä ohi. Kun jättää jonkun asian kirjoittamatta ajatuksella, että huomenna sitten,  on asia ehtinyt vanheta.

Ja sitten tämä pitäisi laitta eteenpäin. Haluan antaa The Georgeus Blogger tunnustuksen Taviokuurnalle. Blogista löytyy mielenkiintoista ja asiantuntevaa juttua luonnosta.

Mitäs jos?

Minusta on mielenkiintoista aina välillä pyrkiä kyseenalaistamaan tuttuja yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Mielelläni teen sitä astumalla pari askelta taaksepäin nähdäkseni metsän puilta ja hahmottaakseni pienten yksityiskohtien sijaan isompia kokonaisuuksia. Tästä näkökulmasta tarinaa - niin toivottavasti ette kyllästy - edelleen liikunnan merkityksestä koiralle.

Tuskin kiistetään sitä, että koira polveutuu villieläimestä. Se miten tuo villieläin näkyy nykypäivän koirassa tuntuu olevan niin tutkijoille, kuin koiraharrastajillekin ratkaisematon kysymys. Koiran ja suden vertaaminen keskenään toistuu niin laumakäyttäytymisen, ruokailutottumusten, ongelmakoirien ja kouluttamisenkin kohdalla.

Olen jo aiemminkin ottanut esille reilun vuoden ikäisen laumastaan lähteneen pantasuden liikuntamäärän - reilu 1000 km kuukaudessa. Liikkuminen ja riittävä fyysinen suorituskyky ovat luonnossa elävän elinehto. Liikunta lähtee täysin eri lähtökohdista kuin nykykoiran hihnalenkit. Liikunnan tarpeen määrää elossapysyminen. Saalistaminen, pakeneminen, lepo ja energian säästäminen ovat villieläimelle sekä perimässä tulevia, että opittuja ominaisuuksia.

Nykykoiralta voi löytää vaihtelevassa määrin käyttäytymismalleja, jotka muistuttavat edellä mainittuja suden toimintoja. Näitä piirteitä pyritään osin kartoittamaan esim. luonnetestin avulla. Testissä mitattavissa osa-alueissa tuomarit arvioivat koiran käyttäytymistä pyrkimyksenä löytää luonteenpiirteitä mm. puolustus- tai taisteluhalu. Luonnetestin avulla mitatut ominaisuudet kertovat omistajalle koirasta hyödyllistä tietoa. Ainakin meillä molempien koirien luonnetesti oli perin osuva arvio siitä, millainen koira arkipäivän tilanteissakin on.


Kerätessäni tietoa meidän koirien liikkumisesta havahduin pohtimaan nykykoiran liikkumisen tarvetta sen mahdollisen perimän kautta. Jos koiralla on edelleen geeneissään toimintaa ohjaavina alkukantaisia ominaisuuksia vaikkapa saalistamiseen liittyen, miten nykykoiran liikkuminen mahdollistaa tuon ominaisuuden esilletuloa. Siis - jos toiminnan laukaisevana tekijänä on riista-, paimennus-, ajo- tai puolustusvietti, millaiset mahdollisuudet näiden viettien kautta koiralla on toteuttaa itseään. Jos koira tarvitsee perimänsä kautta riittävän ärsykkeen toimiakseen fyysisesti tietyllä tasolla, jääkö nykykoiralla liian usein liikunta sellaiseksi, ettei koiralla ole mitään syytä liikkua. Niin mitäpä jos?

Kaikki se mitä meidän koirien liikunnasta olen tallentanut tukee tuota edellä esitettyä ajatusta. Tiitun rynnätessä edellä kulkevan hirven perään naksahti sen päässä päälle sellainen tila, jota en ole koskaan nähnyt. Sen toimintaa ohjasivat sellaiset voimat, joita ei arkipäivän tilanteissa mitenkään saa aikaiseksi. Tässä yhteydessä tulee mielee metsästyskoirien liikunta. Niiden liikuntaa ohjaavat vietit ja vaistot, joita normi paimenkoira pääsee todennäköisesti toteuttamaan vain karatessaan omistajaltaan kuten Tiitu hirven perään.

Katsoessani isossa kuvassa nykykoirien elämää liikkumisen näkökulmasta nousee mieleen monenlaisia ajatuksia. Päälimmäisenä mielessä on se, että koiran tarvetta käyttää kroppaansa ei ymmärretä alkuunkaan koiraharrastuksessa. Koko koiraharrastamisen kulttuuri poislukien metsästyskoirat ja ihan joitain marginaaliryhmiä on unohtanut miksi koiran kaltainen eläin ylipäätään liikkuu. Enkä nosta itseäni arkipäivän tekemisessä muiden yläpuolelle. Havahduin vain taas, että mitäs jos kaikki se mitä pidetään oikeana koiran perustarpeiden suhteen perustuukin täysin vääriin olettamuksiin.

Politiikkaa

Kohti vaaleja mennään. Suomessa on mitä ilmeisimmin tapahtumassa poliittisessa kentässä melkoinen muutos. Kyseessä on siis Persut - Perussuomalaiset. Täytyy myöntää etten ole kovinkaan innokas politiikan seuraaja. Jostain syystä on viime aikoina tullut seurattua poliittista keskustelua yllättävänkin tarkasti. Osittain tämä johtuu siitä, että kuuntelen autossa työmatkoilla yleensä Yle Puhetta. On sattunut työmatkoille joitain hyvinkin mielenkiintoisia ohjelmia.

Tunnustaudun eräänlaiseksi luontoihmiseksi. Vietän paljon vapaa-aikaani luonnossa koirien ja myös muiden harrastusten parissa. Siksipä luontoon liittyviin kannanottoihin tulee tarttuneeksi herkemmällä korvalla. Tämän aiheen tiimoilta on viimeiset julkisuuteen tulleet vaaliohjelmat ja vaaleihin liittyvät gallupit herättäneet monia ei niin miellyttäviä ajatuksia.

Gallupit kertovat Persujen olevan edelleen kasvattamassa suosiotaan. Kyllä kansa tietää, joten en halua ottaa lainkaan kantaa suosioon tai sen syihin. Satuin maalaisena lukemaan Perussuomalaisten maaseutuohjelman. Onneksi luin. Ohjelma sisältää useita sellaisia kohtia, jotka hämmentävät minua. Puuttumatta nyt sen tarkemmin niihin mietin, että onko todellakin niin moni suomalainen (kuin gallupit osoittavat) valmis allekirjoittamaan ne kohdat.

Luonnonsuojelun ja eläinten hyvinvoinnin kannalta Persujen nousukiito ei kuulosta lainkaan hyvältä. Mahtaakohan kaikki Persujen nosteen tuomassa hurmoksessa muutoksen puolesta ymmärtää mitä kaikkea Soini ja kumppanit oikein sitten lopunperin ajavatkaan? Mikäli Persujen maaseutuohjelma toteutuu tarkoittaa se luonnonsuojelulle kovempia aikoja. Onko se hinta mikä on maksettava vanhojen puolueiden saamiseksi pois vallasta. Hinta on aika kova. Minun mielestäni.

Loggerista vielä

Nykyään on tarjolla jos jonkilaista teknistä vermettä. En ole lainkaan varma kaikkien tarpeellisuudesta. Myönnän, etten ole suhtautunut kovinkaan innostuneesti gps-laitteisiin. Olen tässä ns. vanhan liiton miehiä ja tukeudun paljon mielummin karttaan ja kompassiin. On kuitenkin pakko tunnustaa, että gps-paikanninta muutaman kuukauden käyttäneenä, se on tuonut paljon ajateltavaa - erityisesti koirien liikkumisesta.

Aiemmin käytin Garminin GPS 60 kapulaa, jonka hankin geokätköilyharrastusta varten, lähinnä testimielessä keräämällä perustietoa koirien liikkumisesta. Siihen saakka kaikki tieto koirien liikkumisesta perustui kuljetun matkan mittaamiseen ja kelloon, sekä suurimmaksi osaksi silmämääräiseen arvioon. Garminilla tallensin ensimmäiset koirien vapaat lenkit. Tulosten purkaminen kertoi koirien liikkumisen olevan sidoksissa ihmisen liikkumiseen enemmän kuin aiemmin olin kuvitellut. Eron ymmärtää jokainen verratessa kytkettynä liikkuvaa ja vapaana juoksevaa koiraa. Suurin ahaa-elämys itselleni tuli siinä, miten paljon ihmisen liike vaikuttaa myös vapaana metsässä juoksevaan koiraan.

Meillä on ollut käytössä nyt tuo myLoggerin paikannin. Sen pienen koon ja helppokäyttöisyyden takia olen käyttänyt sitä enemmän kuin Garminin isoa kapulaa. Säännöllisellä käytöllä tallennin antaa aivan uusia ulottuvuuksia koirien liikunnan seuraamiseen. Vapaan lenkin tallentaminen ja purkaminen nopeuskäyräksi antaa mahdollisuuden vertailla eri päivien ja lenkkien sisältöä. Vaikka kuinka harjaantuneesti pyrkisit silmällä seuraamaan koiran liikettä, ei nopueksien muutoksia kykene lenkin aikana mieleen tallentamaan. Logger tekee sen aukottoman varmasti tarkkuudella, joka riittää johtopäätösten tekemiseen.

Jos minulla olisi treenattavana kisakoira ihan mihin tahansa lajiin, pitäisin gps-tallenninta ehdottomasti välttämättömäna apuvälineenä treenaamisen suunnitteluun, toteutukseen ja etenkin tallentamiseen ja sitä kautta tekemisen analysointiin. Nyt kun ei sellaista koiraa ole, käytämme paikanninta vain omaksi huviksi ja mielenkiinnosta aiheeseen.

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessa Tumpun liikkumisesta. Viikon aikana tallentamani Tumpun lenkit ovat tuoneet sellaista tietoa, että osa tuon edellisen kirjoituksen päätelmistä ovat luultavastii vääriä. Useiden peräkkäisten lenkkien tallentaminen ja analysointi kertoo aiheen olevan paljon monimutkaisempi, kuin perin suorat johtopäätökseni antavat ymmärtää. On parempi etten vielä tällä tiedolla lausu mitään päätelmiä, vaan esitän asiat kysymysten muodossa niin itselleni, kuin teille kaikille aiheesta kiinnostuneille purtaviksi. Olen toiveikas, että niihin löytyy ajan myötä myös mielenkiintoisia vastauksia.

Tumpun vapaiden lenkkien analysointi paljastaa, että sen maksiminopeudet vaihtelevat eri lenkeillä merkittävästi. Yhtälailla sen palautumiseen käyttämä aika (käytännössä kävely, pysähtely, makoilu, nuuskuttelu) nopeuspiikkien välillä vaihtelee. Nopeuden muutos vaihtelee myös siten, että joskus lenkin maksiminopeus tulee lenkin alussa, joskus keskellä ja joskus jopa lopussa. Nämä muutokset voi havaita eri lenkeillä, vaikka lenkki tehdään samalla reitillä samoissa olosuhteissa. Koira siis jostain syystä toisena päivänä on halukkaampi ottamaan itsestään enemmän irti kuin toisena päivänä.

Mitkä kaikki asiat vaikuttavat edelliseen?
  - Muun lauman rooli - kokoonpano - antamat virikkeet tai syyt liikkua?
  - Luontaiset ominaisuudet - fysiikka - luonne - vietit?
  - Hankitut tai opitut ominaisuudet - kuntotekijät - koiran hallintaan liittyvät tekijät?
  - Vireystila - palautuminen - terveys - ravinto - nesteytys?

Suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti koiraa treenaava löytää tuosta listasta asioita, joiden kanssa askarrellaan kaikkien koiraharrastusten parissa (agility, jälki, haku, tottelevaisuus, vetolajit...).Kun miettii em. listasta, mitkä asiat voivat olla sidoksissa koiran haluun liikkua omaehtoisesti vapaana, tulee ainakin itselleni mieleen onko samoilla asioilla vaikutus myös silloin, kun koiran halutaan suorittaa sille "käsketty" tehtävä. Voisiko ajatella, että koe- tai kisatilanteeseen mentäessä koiran tulisi kaikilta osin olla mahdollisimman hyvässä suoritustilassa fyysisesti.

Edellä esitetty ajatus tuokin lenkkeilyn ja treenaamisen seurannan ja siitä tehtävät päätelmät aivan uuteen valoon sen tiedon varassa, mitä Tumpun liikkumisesta olen nyt kerännyt. Niiden tekijöiden selvittäminen, jotka vaikuttavat Tumpun liikkumisen vaihteluun, on olennaisen tärkeää. Ainakin minulle jo tämän tiedon kerääminen on avannut koirien liikkumisen ihan uudella tavalla. Voisiko olla niin, että joidenkin koirien koulutukselliset ongelmatilanteet ratkeaisivatkin muuttamalla niiden liikkumista? En tiedä kysyn?

Tumpun vapaa lenkki >>
Paina ensin Play. Sitten vasemmalla Analyze. Nyt oikeassa alakulmassa olevan käyrän saa suurennettua koko näytölle. Miksikähän Tumppu veti tuolla lenkillä omaehtoisesti maksiminopeudeksi 38.2km/h, kun aiemmilla lenkeillä nopeudet ovat jääneet reilusti alle 30km/h? Edellisten päivien lepo? Ravinto? Hieronta? BOT-loimi? Olisko esim. hakukisassa tuo vireystilan muutos vaikuttanut suoritukseen, jos niin miten?

Havaintoja Tumpun liikkumisesta

Pari melko huonolaatuista kuvaa loggerin tallentamista Tumpun kahdesta eri lenkistä. Ensimmäinen on marraskuun lopulta ja toinen tältä viikolta. Vaikka kuvat ovat huonolaatuisia ja epätarkkoja, tulee niistä olennainen esille.

Käyrän piikit kuvaavat koiran nopeutta. Toisin sanoen mitä korkeammalle piikki nousee, se nopeammin koira liikuu. Olen leikannut kuviin vain osan lenkkiä. Huomioni kiinnittyi siihen miten lenkin edetessä Tumpun maksiminopeus muuttuu. Marraskuussa ei merkittävää muutosta tapahtunut. Pientä nopeuksien laskua on siinäkin havaittavissa, mutta nopeuspiikit nousevat koko vapaana juoksemisen ajan samoihin lukemiin noin 18km/h.

Viikolla tekemämme lenkki poikkeaa yleiskuvaltaan selvästi. Ensinnäkin Tumpun nopeudet eivät nouse samalle tasolle (vain hieman yli 14 km/h), joka johtuu osittain lumisemmista olosuhteista. Merkittävämpi havainto on nopeuden selvä laskusuunta koko vapaana juoksemisen ajan. Korkeat piikit käyrän lopussa ovat nopeuksia, joihin Tumppu pääsi heittäessäni sille keppiä. Muuten koirat juoksivat vapaana omaehtoisesti.

Gps-tallennin on näissä oivallinen apuväline. Harjaantunutkaan ihmissilmä tuskin kykenee tekemään samaa havaintoa, minkä logger paljasti tämän viikkoisesta lenkistämme. Selittäviä tekijöitä voisi hakea tietenkin lenkin pituudesta. Kun marraskuun käyrä on napattu ajallisesti 10min- 40min - siis lenkin kesto, on tämän viikkoinen 40min - 1.10h. Oletettavaa voisi olla siten väsymisen vaikutus.

Syy on kuitenkin todennäköisesti muualla. Tiitu on ottanut tavakseen vaania ja käydä takaa-ajoleikissä melko kovin ottein Tumpun kimppuun. Kyse Tiitun mielestä hauskasta leikistä, jossa se massallaan jyrää täydessä vauhdissa Tumpun yli. Tämän takia koirien aiemmin sopuisa ja vauhdikas juokseminen on muuttunut. Nyt Tumppu pääse hyvin harvoin ajamaan Tiitua takaa. Tumpun ollessa takaa-ajettavana se lopettaa jossain vaiheessa juoksemisen ja väistää, ettei joudu Tiitun yliajamaksi. Näin Tumpun maksiminopeudet jäävät kovin mataliksi. Puutuin tuohon jo melko kovalla kädellä. Vaikka leikin luonteen muuttumisen huomasikin, oli silmillä tuota nopeuden muutosta vaikea havaita.

Syksyllä olimme pitkällä reilun 1,5 tunnin juoksulenkillä koirat valjaissa. Päästin koirat vapaaksi juoksemaan lammen jäälle lenkin puolivälissä. Tumppu kehitti jäällä 32km/h nopeuden ajaessaan Tiitua takaa. Pitää seurata, johtuuko tuo nopeuden lasku tosiaankin tuosta käytöksen muutoksesta vai kenties jostain muusta. Mikäli nopeudet jatkossakin jäävät noin alas, on pakko hieman huolestua.

Tulipa sanottua

Olen oikestaan hyvin iloinen siitä, että on tullut aikojen saatossa kirjoitettua blogia. Lueskelin ruokatunnilla vanhaa QdesQ-blogiani samalla, kun ruokailin pahvilaatikkopitsaa. Piti oikein linkittää muutamia kirjoituksia tänne. Sen verran hyviltä ne omasta mielestä kuulostivat. Jännästi ne myös ovat aikansa kuvia.

Oikeus kostoon 10.5.2006

Heinäsirkat 22.2.2006

Ajatus 4.10.2006

Mielipide 14.11.2006

Retkeilyä 1.1.2007

Liput hulmusivat juhlan kunniaksi 5.6.2007

Aapisesta 2.8.2007

Doping 14.10.2008

Oivalluksia koiraharrastuksesta osa 2

Ensimmäisessä osassa kirjoitin lahjakkuuteen suhtautumisesta. Nyt näkemyksiä siitä, miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta.

Vähänkin pidemmälle ehtineessä valmennustoiminnassa on urheilussa tiedostettu tavoite mihin pyritään. Tuo tavoite määrittää kaiken tekemisen. Tavoitteen pohjana on usein myös lajianalyysi siitä, mitä ominaisuuksia kyseiseen tavoitteeseen pääsemiseksi vaaditaan. Näin valmennus pohjautuu tosiasioihin siitä A) mihin pyritään ja B) mitä sen eteen on tarkoitus tehdä.

Omien kokemusteni mukaan juuri tuossa edellä kuvatussa poikkeaa koirien kanssa harrastaminen/treenaaminen merkittävästi urheilun harrastamisesta/treenaamisesta. Tietenkin koiraurheilussa löytyy huippuosaajat ja kärki, jonka tekeminen on tarkkaan analysoitu, suunniteltu ja toteutettu. Suurin ero löytyykin kansallisen tason tai alueellisen/paikallisen toiminnan osalta. Urheilun valmentaja- ja ohjaajakoulutusjärjestelmällä on pitkät perinteet. Paikallistason urheilussa löytyy merkittävää toiminnan suunnittelun ja tavoiteasettelun osaamista. Osaamisen takana on valmentaja- ja ohjaajakoulutus.

Koiranomistajat uhraavat harrastamiseensa aikaa ja vaivaa. Kuinka usein motivoituneelle on tarjolla urheiluseuratoiminnan kaltainen ympäristö harrastamisensa tueksi? Edellisessä kirjoituksessani viittasin kouluttamisen ja treenaamisen eroihin. Keskenkasvuisen pennun kanssa koulutuskentälle suuntaava omistaja saa peruskoulutuksen ehkäpä pentukoulussa. Varsinaseen treenausvaiheeseen yltää kuitenkin tosi harva. Syitä on varmaan monia. Oman kokemukseni mukaan koulutusvaiheesta treenaamiseen ei ole selkeää viitoitettua polkua. Tässä on merkittävä ero urheiluvalmennukseen verrattuna.

Joskus olen myös pohtinut, että koiraharrastuksessa on usein epäselvää mistä eteneminen ja kehittyminen on kiinni  - ohjaajasta vai koirasta. Treenaataanko ohjaajaa vai koiraa? Voiko edes tuollaista kysymystä kaikissa koiraharrastuslajeissa esittää? Selkä "lajianalyysi" puuttuu ja tekeminen perustuu siten vääriin olettamuksiin.

Kuvittelisin koiraharrastuksella olevan jo niin pitkät perinteet, että osaamista tästä maasta löytyisi. Katseet suuntautuvatkin nyt järjestelmään, harrastusympäristöön ja olosuhteisiin. Koiraharrastuksella olisi tässä paljon opittavaa urheiluseuratoiminnasta. Etenkin vähänkin tavoitteellisemmin koiraharrastukseen suhtatuvien kannalta.

Kouluttaa <-> treenata

Jep, jep.

On jo useasti pitänyt tarttua "kynään" ja kirjoittaa, mutta eipä ole ollut aikaa istua koneella. Kirjaanpa nyt nopeasti päässä pyörineen ajatuksen muistiin, niin voin siitä sitten jatkaa syvemmälle aiheeseen jatkoksi koiraharrastuksen ja urheiluvalmennuksen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Voisiko olla niin, että ne jotka ovat edenneet pidemmälle koiraharrastuksessa, ovat hoksanneet treenaamisen ja kouluttamisen eron?

Kilpailuvietistä

Huomenna pitkästä aikaa taas lähtövaatteen alle hiihtosuunnistuskisoissa Raahessa. On muuten todellakin pitkä aika, kun viimeksi olen suksimalla kisaillut. Kesällä suunnistaen on tullut ties kuinka monta vuotta peräkkäin. Laskin joskus vuosia sitten, että kilpailin suksimalla 21 vuotta joka vuosi. Aika pitkä aika.

Kilpailuvietti on mielenkiintoinen asia. Joillekin sitä on siunaantunut ylitsevuotavasti. En mielestäni kuulu niihin, vaikka liikkumiseni yksi merkittävä motiivi onkin kilpailu. Kun joskus nuorena kymmenen vuoden yhtämittaisen treenaamisen, päiväkirjaamisen ja raportoinnin aika tuli täyteen, avautui liikunta ja myös kilpaileminen ihan uudessa valossa. Muistan kyllä hämärästi, että voittaminen ja nimenomaan muiden voittaminen oli nuoruudessa merkittävä tekijä ja onnistumisen mittari. Tuolloin kilpailuvietti näkyi kilpailemisena toisia vastaan ja oman onnistumisen mittari oli pärjääminen suhteessa muihin.

Vanhemmiten on kilpaileminen muuttunut enemmän itseään vastaan kisaamiseksi. Toki mielellään edelleen vertaan tuttujen kavereiden kanssa kuinka suorittaminen sujuu. Ikämiehissä on kuitenkin suuria eroja harjoittelussa, terveydessä ja myös asennoitumisessa kilpailuun. Nämä tekijät määrittävät usein jo etukäteen voimasuhteita. Siten on hyvä verrata, kuinka paljon tänään hävisin sille tai tälle kilpakumppanille. Paremmuus tunnustetaan nöyrästi usein jo etukäteen lähtökohtia kisaan punnittaessa.

Siltikin kilpailussa on oma suolansa. Lähdön hetki on aina tunnelmaltaan samantyppinen. Siinä asettuu alttiiksi edessä olevalle haasteelle. Etenkin suunnistus on lajina sellainen, että keskittyminen ja ajatusten hallinta kulminoituu lähtöpaikan tiiviissä ja odottavassa tunnelmassa. Tunnetta on vaikea melkeinpä mahdoton kokea muualla. Vaikka olen monessa ehtinyt olla yli 30 vuoden urheilu-urani aikana, ei Jukolan viestin avausosuuden tunnelmaa voita mikään. Pimenevään yöhön odottaa lähtöä yli tuhannen miehen lauma. Hiljaisuus ennen strattihetkeä ja ryntääminen matkaan tykinlaukauksesta on tunnepitoinen kokemus. Kilpailua jaloimmillaan.

Voittamisenhalu ei ole kuin pieni osa kilpailuviettiä. Kilpailun tuoma henkisen ja fyysisen suorittamisen mittaaminen luo ilmapiirin, joka ruokkii monenlaisia tuntemuksia ja tunteita. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka tavalla tai toisella saavat elämäänsä sisältöä kilpailuihin osallistumalla. Ei lainkaan voittamisenhalun kautta, vaan kilpailutilanteen tuomien muiden tuntemusten kautta.

Tasapäisten valtakunta

Otsikon sanoin nimeää Jukka Rönkä Urheilulehden pääkirjoituksen 20.1.2011. Osuva kirjoitus, jonka kautta on palattava vielä Minna Kauppiin ja Urheilugaalan tapahtumiin.

"Todellisuudessa Kaupin tapaus on kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, kuinka heikosti me suomalaiset suvaitsemme ja ymmärrämme sitä, jos joku ei taivu samanlaisuuden ja tasapäisyyden kaavaan.", kirjoittaa Rönkä. Juuri näin.

"Sama asenteellisuus näkyy myös urheilussa. Kun Minna Kauppi epäili mahdollisuuksiaan tulla valituksi Vuoden urheilijaksi, hänen kirjoitustaan pidettiin sopimattomana. Sopivuutta olisi ollut se, että Minna Kauppi olisi ilmoittanut olevansa onnellinen, vaikka häntä ei valittaisikaan Vuoden urheilijaksi."

Ja vielä.

"Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos tasapäisyyden vaatimus vaikuttaa ja heijastuu esimerkiksi siihen, miten intohimoisesti ja miten paljon urheilija harjoittelee?", kysyy Rönkä.

Omilla avoillaan ajatteleva, itselleen urheileva ja viimesen päälle sitoutunut urheilija on harvoin joukkoa tai massaa. Kaikki pelaa ja Nuori Suomi ideologiat ovat vuosikaudet tehneet työtä reilun pelin hengessä tasapäistääkseen nuorisourheilua. Pelatkoon jokainen yhtä paljon, olkoon jokainen tasa-arvon nimissä yhtä huono. Tuohon kuvaan ei meinaa mahtua Minna Kaupin tapaiset urheilijat. Onneksi. Sillä vain sen takia he ovat lajissaan niin hyviä ja kykenevät voittamaan  maailmanmestaruuksia. Tasapäistetystä porukasta sellaisia harvoin - jos koskaan - löytyy.

Oivalluksia koiraharrastuksesta

Muistan joskus jo vuosia sitten - en muista missä tilanteessa - törmänneeni urheiluvalmennuksesta puhuttaessa näkemyseroon suomalaisen ja ruotsalaisen valmennuksen välillä. Jos oikein muistan kyse oli tenniksen lajivalmennuksesta 1990-luvulla. Analyysi on tietenkin yksinkertaisetettu ja kärjistettykin, mutta sisältää pelkkänä asiana irti yhteydestä erittäin mielenkiintoisen ajatuksen.

Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.

Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.

Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?

Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.

Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.

Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.

Väsyttää

Nyt olen päässyt treenaamisessa siihen pisteeseen, että väsyttää. Siis onhan sitä unettanut ja väsy ollut, mutta tämä on erilaista. Oikeastaan on todella pitkä aika siitä, kun edellisen kerran olen tuntenut kehossani ja elimistössäni näitä tuntemuksia. Ensin alkuun oli jopa hivenen vaikea tunnistaa tätä olotilaa.

Pohdiskelin syitä ja tutkin päiväkirjastani selittäviä tekijöitä. Mitään merkittävää liikunnan määrän eikä tehojenkaan lisäystä ei ole tapahtunt nopealla aikavälillä. Enemmän säännöllinen liikkumiseni alkoi tuossa loka-marraskuussa. Tai no oikeastaan umpilisäkkeen poistosta toivuttuani syksyllä tuli liikkumisesta vähitellen säännöllisempää.

Muutamia selittäviä tekijöitä olin löytävinäni. Olen seurannut päiväkirjanomaisesti liikkumista sykemittarin kautta. Tallennan kaikki treenit mittarin kautta päiväkirjaan. Tai siis melkein kaikki. Tässä onkin pieni kuoppa. En nimittäin jaksa joka kerta ulos lähtiessäni virittää sykemittarin lähetintä rintaan. Viime päivinä oikestaan viikkoina on tullut tehtyä esim. lumitöitä päivittäin. Töissä on tullut liikunnanopetuksen ohessa liikuttua samalla itsekin. Nämä ovat kaikki pois päiväkirjamerkinnöistä. Joitain kertoja olen myös jättänyt mittarin pois lähtiessäni koirien kanssa ulkoilemaan.

Olin eilen illalla ja nytkin hyvin väsyneen oloinen. Eilisestä tulikin ahaa-elämys. Kävin ensin aamusella koirien kanssa reilun puolen tunnin kävelylenkin, jota en kirjannut ylös. Heti perään kävin hiihtämässä vajaa puolitoista tuntia, vapaalla aika huonossa kelissä, jonka tallensin päiväkirjaa. Samantien kun pääsin hiihtämästä kotiin jatkoin matkaa koirien kanssa maastoon tunniksi.Illalla vähän lumitöitä ja vielä lenkki koirien kanssa, joita en niitäkään tallentanut. Tänään töistä päästyäni tunnin lenkki koirien kanssa ja puolen toista tunnin rastittavat lumityöt. Nyt sitten väsyttää.

Hiihto- ja juoksulenkkien päälle tulee enemmän tai vähemmän muuta kuormitusta. Hiihtolenkki jatkuu lenkkinä koirien kanssa. Näistä kertyy vähitellen kuormitusta, joka kasaantuu. Periaatteessahan liikkuminen ja treenaaminen pitääkin väsyttää. Se on vain tunnistettava ja osattava sitten levätä. Ongelma tässä nyt on vain se, että pitäisi hiihtää. Ja kun koirien kanssa ei pääse ladulle, tulee pakostakin sitten tuplatreenit. Ehkä on jätettävä hiihtotreenit nyt vähemmälle.

Arvelin myös luisteluhiihdon väsyttävän. Lihaskuntoni ei ole sillä tasolla, että se kestäisi luisteluhiihdon kuormaa. Pitäisi varmaankin hiihtää enemmän perinteisellä. Ja sitten tietenkin olisi otettava itseä niskasta kiinni ja tehtävä lihaskuntoharjoitteita. Myös huoltavat harjoitteet kuten venyttely saattaisivat auttaa.

Kaikesta huolimatta ajattelin ilmoittautua 29.1 ja 5.2. hiihtosuunnistuksiin tavoitteiden mukaan. Katsotaan nyt miten käy. Liiallisen väsymisen seurauksena on yleensä sairastuminen. Toivotaan, että selviän ilman sitä.

Matkat ja ajat nopeudeksi

Olen tähän saakka laskenut treenien vauhteja ja nopeuksia itse laskimella tai päässäni. Nyt löysin netistä kätevän muuntotaulukon, jolla voit muuttaa ajan ja matkan nopeudeksi. Simppeli ja toimiva systeemi löytyy täältä (ehkä näitä on muitakin). Linkki löytyy myös tuolta oikeasta palkista - Pace calculator.

Käytiin eilen uhmaamassa pakkasta koirien kanssa vetotreenin merkeissä. Olemme pyrkineet liikkumaan ulkona keleistä juuri piittaamatta. Niinpä eilenkin lähdettiin urheasti lenkille, vaikka pakkasta oli auton mittarin mukaan -23 astetta.

Kiinnitin pitkästä aikaa Loggerin olkapäähäni takin alle tallentamaan päivän suorituksen. Käveltiin ja hölkkäiltiin ensin alle puolisen tuntia. Sitten puin koirille valjaat ja tossut takatassuihin. Todella nihkeä pakkaskeli ja suksi puri lumeen kuin hiekkaan. Koskapa Houraatin hiihtobaanoille ei ole asiaa koirien kanssa, lähdettiin moottorikelkkareitille. Ei ollut häävissä kunnossa. Pehmeää lunta oli paljon ja vain yhden paikoin kahden kelkan levyinen ura. Oispa hienoa vedättää auratulla luistelubaanalla.

Koirat vetivät hyvin. Tiitu teki tapansa mukaan todella rehellisesti töitä. Yllätys oli Tumpun pirteä meno. Paikoin se vähän himmaili, mutta suurimman osan matkasta työskenteli innokkaasti. Jopa niin, että loppua kohden petrasi menoaan.

Vedettiin kolme vetoa. Ensimmäinen 1420 m aikaan 3.34 min. Treenaamiseen ja olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Itse en juurikaan pystynyt auttamaan menemistä, vaan koirat vetivät minua perässään. Vähän yritin loivassa nousussa auttaa tasatyönnöin. Kapealla uralla ei luistelupotkuihin ollut mahdollisuutta. Suksetkin olivat viime kevään jäljiltä ilman voidetta, joten raskasta oli. Vedon jälkeen koirat saivat juoksennella vapaana hetken. Tumpulle laitoin tossut myös etutassuihin, kun se vähän niitä nosteli. Pari seuraavaa vetoa toinen 2030 m ja viimeinen 560 m vedettiin sitten vähän iisimmin.

No innostuin sitten laskeskelemaan vauhteja ja muuttamaan niitä km/h muotoon min/km ja vertailemaan kisavauhteihin. Tuo netistä löytämäni muunnin on oiva apu tähän vertailuun. Ensimmäinen vetomme on 2.30 min/km eli siis keskinopeus 24 km/h. Jos vauhtia vertaa kesällä suoritettuun testijuoksuumme vauhti oli merkittävästi kovempaa ( testijuoksu 2,7km --> aika 8.22 min --> 3.05 min/km --> 19.5km/h). Otanpa vielä vertailukohdaksi vetohiihdon sm-kisat Rokualla (toki raskaassa maastossa, mutta hyvä keli ja loistava latupohja). Tuolloin liikuimme Tiitun kanssa - 5 km --> aika 14.38 min --> 2.55 min/km --> 20.5 km/h.

Lopuksi vielä vertailun vuoksi Marika Tiiperi ja saksanseisoja Lore Rovaniemellä koiranhiidon SM-kisoissa - 10 km --> aika 22.21 min --> 2.14 min/km --> 26.5 km/h. Vauhti on maailman huippua ja treenimäärätkin sen mukaiset. Muistettava on myös se, että valkoinenpaimenkoira seisojien kanssa samalla viivalla on vähän kuin Lada Ferrareiden joukossa. Ehdottomasti tärkein tekijä on kuitenkin se mitä Tiitun kanssa on tehty. Se on epilepsiaan sairastumisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen ollut enemmän sohvakoira kuin treenattu kisakoira. Edelleen se kuitenkin pystyy ihan hyviin suorituksiin, josta olen tietenkin iloinen. Mieltä lämmittää myös Tumpun pirteä tekeminen.

Luontomuseossa

Kävin Kokkolassa museossa. Tarkemmin paikka sai nimen Luontokokoelma Kieppi vuonna 2000. Minulla oli kunnia tavata muutamia kertoja sen kokoaja jo edesmennyt Veikko Salkio. Olen vieraillut Kiepissä useita kertoja. Yhä vaan kiehtoo se valtaisa elämäntyö, jonka Veikko Salkio on tehnyt luodessaan tuon kokoelman.

Viime käyntini oli ensimmäinen, jolloin Veikon työhuone oli avattu yleisölle nähtäväksi. Astuessani huoneeseen tuntui oudolta, kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Työpöydällä oli keskeneräinen täytetty lintu, paletissa värejä ja työkaluja, sekä kuin otsalta nostetut silmälasit. Nurkassa oli Veikon käyttämä vihreä maihari ja saman värinen lippalakki.

Tuntui surulliselta, en osaa sanoa miksi. Museon tiloissa on parhaillaan Jyrki Portinin luontokuvia. Näyttely kantaa muistaakseni nimeä Metsänväkeä. Portin on tuonut esille kymmenkunta upeaa kuvaa lähinnä linnuista. Vanhimmat ovat 1980-luvun alusta nuoren valokuvaajan vielä tuolloin askarrellessa luontokuvauksen parissa. Esitelylehtisessä Portin kertoo lopuksi, että vanhoilla kuvilla on hänelle erityinen merkitys. Niihin on tallentunut maisemia, joita ei enää ole. Ihmisen toiminta on raiskannut ne tai hävittänyt kokonaan olemasta. Portin toteaakin oppineensa luonnossa kulkemisen ja kuvaamisen parissa, ettei mihinkään kannata kiintyä liikaa.

Tunnustaudun sekä Veikko Salkion, että Jyrki Portinin hengenheimolaiseksi. Metsä ja luonto ovat osa minua. Ne ovat sellainen osa jota ilman on vaikea kuvitella tulevansa toimeen. Samalla kun kiitollisena katson näiden kahden herran kätten jälkiä, havahdun surullisena siihen tosiasiaan, että heidänlaisiaan on nykyään vähän, aivan liian vähän. Näistä tuntemuksista kumpusi surullinen oloni.

Aiheesta lisää:

Luontokokoelma Kieppi
Veikko Salkio
Veikko Salkio: Pummanki - Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho
Jyrki Portin
Metsänväkeä
Puiden kansa

Urheilugaala ja Minna

Pitää vähän purkautua.

Minna Kauppi valittiin oikeutetusti Vuoden Urheilijaksi. Valinnan ympärillä nousi kohu, joka sulki hetkeksi Minnan kotisivut ja vieraskirja on vieläkin suljettuna. Tämä kaikki siksi, ettei vuoden urheilijaksi valittu noudattanut joudenkin mielestä soveliasta etikettiä. Minua suututtaa ja samalla surkuttelen suomalaisen urheilujournalismin, urheilun järjestöelämän ja median tilaa.

Olen seurannut Minna Kaupin edesottamuksia jo pidemmän aikaa. Jokainen joka on niin tehnyt, osasi lukea Minnan blogikirjoituksen oikein. On väärin syyttää omasta rajoittuneisuudestaan tai osin tyhmyydestään tekstin kirjoittajaa. Ironisesti kirjoitettu blogiteksti sivalsi mitä ilmeisimmin melko kipeästi herkkähipiäisiä urheiluvaikuttajia. Tuo kaikki oli oikein ja Minna Kaupin tasoiselta urheilijalta luvallista.

Tulee pakostakin mieleen, että onko kriittinen arviointi sallittu vain medialle, urheilujohtajille - toppatakkimiehille. Urheilijat ovat kaiken kansan kriittisen silmän alla koko ajan. Toimittajat ja urheiluvaikuttajat vaativat menestystä. Urheilijoiden kanssa ollaan valmiita poseeraamaan voittojen ja kunnian sattuessa kohdalle. Aisoiden mennessä huonosti ei selkään taputtajia näy. Kun Minna Kauppi avasi sanaisen arkkunsa (ei muuten ensi kertaa), teki hän jotain sellaista, mikä ei urheilijalle ole luvallista. Hän arvosteli järjestelmää, joka ei ole lajien ja sitä kautta myöskään urheilijoiden osalta tasa-arvoinen.

Minulle nousee esiin useitakin kysymyksiä. Onko Suomen Urheilugaala muodostunut sellaiseksi mammutiksi, että se elää omaa elämäänsä ohi urheilijoiden? Vaikka hienosta tapahtumasta onkin kyse, luulisi sen kestävän myös terveen kritiikin, jota Minna Kauppi esitti. Luulisi sen myös sallivan erilaiset tavat suhtautua palkitsemiseen. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos Minnan blogi olisi tullut julkisuuteen ennen vuoden urheilija valintaa? Eikö nämä instituutiot kestä sitä, että joku haluaakin nähdä sen omalla tavallaan ja sanoo sen vielä julkisesti ääneen.

Minna Kauppi pyysi julkisesti anteeksi sanomisiaan ja tekemisiään vuoden urheilija tittelin yhteydessä. Kuinka usein media tai urheilujärjestelmässä korkeimmilla paikoilla istuvat ovat valmiita pyytämään anteeksi urheilijoilta sanomisiaan tai tekemisiään? Oman tuntemukseni mukaan sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin.

Julkisuus on urheilijalle tarpeellinen. Sponsorit ja yhteistyökumppanit elävät urheilijan kautta syntyneestä julkisuudesta. Minna Kauppi on sanonut kärkeviä mielipiteitään tästäkin asiasta. Kuvankaunis urheilija houkuttaa toimittajia ja kameramiehiä. Hän vetää puoleensa jos jonkinnäköistä perskärpästä. Ryhtyessään julkisuuden henkilöksi Minnan kaltainen kaunis urheilija on haluttua riistaa. Media revittelee kuvilla ja jutuilla "linnanjuhlien kuningattaresta". Minna on suorasanaisesti kertonut, että hän toivoisi itsensä muistettavan urheilusuoritustensa kautta, eikä sen perusteella kuinka seksikäs tai haluttava hän on.

Koko tämän tarpeettoman episodin jälkeen arvostan Minna Kauppia yhä enemmän urheilijana. Sen sijaan urheilugaala ja vuoden urheilija tittelin arvostus silmissäni laski. Toivottavasti jossain sisimmässään asianosaiset tuntisivat pienen piston sydämessään. Viittaan nyt vaikka Yle urheiluviikonlopun haastattelussa urheiluvuotta 2010 ruotineisiin Kari Niemi-Nikkolaan ja Jouko Purontakaseen. Urheiluvuoteen 2010 tai sen menestykseen ei heidän puheissaan ja arvioinneissaan mitä ilmeisimmin kuulu sellasaiset urheilulajit kuin suunnistus tai salibandy. Onnea vielä kerran Minna Kauppi. Toivottavasti jatkat valitsemallasi tiellä kaikesta tästä huolimatta.

Välineistä ja varusteista

Usein tulee pohtineeksi, mitkä välineet ja varusteet ovat urheilemisessa tarpeellisia. Tarve omistaa ja halu omistaa jotain on hieman eri asioita. Kirjoitelenpa nyt jotain niistä välineistä, joita me olemme urheillessa todenneet tarpeellisiksi. Määritelläänpä tuota tarpeellisuutta vielä hieman tarkemmin. Olkoon se lyhyesti näin = välineistä ja varusteista on ollut todistetusti hyötyä urheillessa tai se on motivoinut toimimaan oikeaan suuntaan.

Päiväkirja
Tämä on varusteista tärkein, vaikkei sitä käytetäkään itse suorituksen aikana. Päiväkirja antaa kaikelle tekemiselle pohjan ja perspektiivin. Usein se mahdollistaa suunnitelmallisen tekemisen ja samalla auttaa kohti asetettua tavoitetta. Itse olen kokeillut monenlaisia päiväkirjoja eri formaateissa. Tarjolla on eri lajien paperiversioita ja netissä sähköisessä muodossa olevia. Juuri nyt, kun koirien tavoitteellinen treenaaminen on jäänyt vähemmälle pidän omasta liikkumisestani kirjaa Polar-sykemittarin mukana tulleella Polar Pro Trainer ohjelmalla. Se on laiskalle helppokäyttöinen ja lahjomaton. Sykemittariin tallentunut harjoitus voidaan purkaa päiväkirjaan ja siten sekä käytetty aika, että tehot kirjautuvat totuudenmukaisina ylös. Todella kätevä. Koirille on tullut markkinoille Sallan Maaritin toteuttamana CanisTempus treenipäiväkirja. Kannattaa tutustua.

Sykemittari
Vähäkin tavoitteellisemmin liikkuvan ei kannata olla mittaria hankkimatta. Sanoisin vielä, ettei kannata säästää ostamalla se halvin, vaan pienellä panostuksella saat mittarin, jonka ominaisuuksista on pitkässä juoksussa hyötyä. Minulla on Polar RS400 ja olen ollut tyytyväinen.

GPS-tallennin
Hankin syksyllä myLogger-tallentimen. Sen mitä sitä olen ehtinyt käyttää, on kokemukset olleet hyviä. Sekunnin välein kulkemasi reitin tallentava laite antaa mielenkiintoista tietoa. Se mittaa kulkemasi matkan ja nopeuden. Etenkin koirien kanssa liikuttaessa hyödyllinen kapine, sillä koirien silmämääräinen liikunnan tarkastelu voi heittää pahastikin. Loggeria tulen käyttämään suunnistuskisojen reittien tallentamiseen, mikä luo ihan uutta mielenkiintoista näkökulmaa jo muutenkin mielenkiintoiseen harrastukseen.

Valjaat, vetonaru ja vyö
Koiraurheilijan ehdottomat välineet. Valjaissa työskentelemään opetettu koira on liikkuvalle ihmiselle kultakimpale. Pystyt juoksemaan ja hiihtämään kädet vapaana. Työskentelemään oppinut koira myös osaa mennä ilman jatkuvaa nuuskuttelua pitkiäkin matkoja. Me olemme tehneet kaikenlaisia lenkkejä vetotreenien tapaan. Koirat osaavatkin käyttäytyä hienosti valjaissa. Kunnon vyöhön kannattaa satsata. Meillä on käytössä ManMatin vyö ja vetonarut, jotka ovat toimineet moitteetta.

Jalkineet
Usein unohdamme liikkuessamme, kuinka paljon koko homma on jalkojen terveydesta kiinni. Itse olen vannoutunut vaelluskenkien käyttäjä. Kunnon kenkä kestää ja on pitkän päälle kannattava sijoitus. Teen lähes kaikki maastolenkit niin kesäisin kuin talvisinkin Salomonin vaelluskengässä (hintaluokka 150-220e). Kesän juoksulenkeille hankin viime syksynä Salomonin maastojuoksukengän, joka sekin oli tiejuoksuun tarkoitettujen lenkkareiden jälkeen mainio ostos. Talvikeleillä Icebugin nastakenkä on ehdoton valinta. Koirien kanssa liikuttaessa on pito sekä mukavuus, että turvallisuus asia. Nastakenkä luo askeleeseen rentoutta ja siten vähentää rasitusta.

Aluskerrasto
Aina kun hikoilet, huomaat miten tärkeä on lähinnä ihoa olevan vaatteen toimivuus. Nykyajan tekniset materiaalit ovat ihanteellisia. Näissäkään ei kannata säästää. Muistutan tässä samalla myös siitä, että lopetettuasi liikkumisen vaihda kuiva paita ja kuivat sukat heti, kun se on mahdollista.

Edellä mainituista voi lähteä liikkeelle. Täydennetään jatkossa, kun tulee mieleen.

EDIT: Tänä aamuna aamulenkillä hoksasin, että unohdin listasta yhden tärkeän varusteen.

Otsalamppu
Suomessa on vuodesta melkoinen osa sellaista aikaa, jolloin normi päivätöissä käyvän liikkuminen töiden jälkeen tapahtuu pimeässä tai keinovalossa. Meidän asuinpiirissä katuvalotettuja reittejä on sen verran vähän, että niihin kyllästyy nopeasti. Otsalamppu on tähän ongelmaan oivallinen ratkaisu. Viime vuosina lamppujen kehitys on led-valojen ansiosta ollut todella huimaa. Nykyisten lamppujen koko ja hinta alkaa olla kohdallaan, eikä valotehostakaan tarvitse tinkiä. Paristot kestävät yllättävän hyvin ja lamput ovat miellyttäviä käyttää. Ihmisille, jotka haluavat poiketa pimeälläkin metsäteille, - poluille tai metsään, on otsalamppu ehdoton hankinta. Esimerkiksi tämä Otus on halpa ja valoteholtaankin ihan kelpo peli.

Menneitä ja tulevia

Joo. Yksi tämän blogin tarkoituksista on toimia oman liikkumisen kommentointipaikkana. Yhtälailla se varmaankin kertoo siinä sivussa koirien liikkumisesta.

Pieni katsaus menneeseen vuoteen. Ihan vaan muistin virkistykseksi ja pohjalle. Mitäs urheilemisen saralla tapahtuikaan?

Vuosi alkoin surullisissa merkeissä Tiitun epilepsiakohtausten takia. Suunnitelmat oli rakennettu talven 2010 koirahiihtokisoihin. Vaikea kohtausrypäs ja epilepsialääkityksen aloitus vei kuitenkin mahdollisuuden kilpailla. Koiraurheilun jäätyä siten pois ohjelmasta tuli omaankin liikkumiseen pientä takapakkia. Yritin kyllä liikkua koko talven ja pohjat kesän suunnistuskisoille eivät olleet lainkaan huonot.

Kevään tullessa aloitin juoksemisen kuitenkin jälkikäteen arvioiden liian innokkaasti. Keväällä tuli juostua useita suunnistuskisoja ja siihen päälle juoksutreenit. Jo vuosia vaivanneet akillesjänteet kipeytyivät. Elokuun alkuun asetettu kauden päätavoite veteraanien MM-suunnistukset Sveitsissä alkoi olla vaarassa. Kesäkuussa en juossut juurikaan. Jukolan viesti jäi suosiolla väliin.

Heinäkuu meni sitten fysikaalisessa hoidossa. Sain jänteisiin sähköä ja monenmoista muutakin hoitoa. Lepo ja hoidot auttoivatkin sen verran, että pystyin Sveitsissä juoksemaan kaikki kisat. Kunto toki oli mitä oli, mutta osallistumaan pääsin. Reissu oli muuten kerrassaan hieno kokemus. Koirien kanssa liikkuminen kesällä muodostui tuskalliseksi kuuman ja helteisen kesän vuoksi. Liekö kuumuudella ollut osansa siinä, että Tiitun epilepsia eteni pahempaan suuntaan. Lääkitystä jouduttiin nostamaan kesällä useammankin kohtauksen takia.
Edit: Lisätään tähän nyt vielä pahasti tulehtuneen umpilisäkkeen poisto 23.8.2010, josta toivuin yllättäväkin hyvin.

Syksyllä sain rauhallisella liikkumisella jalkojani hieman parempaan kuntoon. Treenasimme säiden viilennyttyä koirien kanssa ihan mukavasti ja päätin jo osallistua Tumpun kanssa canicrosskisoihin. Kisojen peruuntumiset ja Tumpun pieni loukkaantuminen ja lääkekuuri estivät lopulta osallistumisemme. Itse pääsin kuitenkin juoksemaan muutamia mukavia kisoja. Päälimmäisenä suunnistuksen SM-keskimatka Teuvalla ja canicrossin SM-viesti Porissa lainakoira Impan kanssa.

Loppuvuosi meni treenimielessä hyvin. Lumien tultua olen hiihtänyt sekä itsekseni, että koirien kanssa. Olemme myös pitäneet tarkoituksella juoksu- ja canicrosslenkkejä ohjelmassa. Jalkani ovat olleet ihan hyvässä kunnossa ja koirat liikkuneet innokkaasti. Marras-joulukuu oli erittäin hyvä treenijakso sekä minulle, että koirille.

Alkaneelle vuodelle olenkin asettanut mukavia tavoitteita. Talven aikana on tarkoitus osallistua hiihtosuunnistus- ja ampumahiihtokisoihin. Mitään tulostavoitteita ei ole. Olen tyytyväinen, jos saan talvelta muutamia kisoja kisailtua. Tavoitteena on pitää terveys sillä mallilla, että kesän suunnistuskisoihin voisi osallistua menneitä vuosia enemmän. Yhdessä on kavereiden kanssa jo sovittu Suomen Tunturisuunnistukseen osallistuminen. Muu kaikki on vielä avoinna. Niistä tarkemmin jatkossa.

Koirien kisatilanne on harmillinen. Se on kuitenkin vain hyväksyttävä, että näistä karvakuonoista ei kisakaveriksi ole. Pieniä virityksiä on ollut lainakoirien suhteen. Katsotaan syntyykö niistä mitään todellista.