Huomenna pitkästä aikaa taas lähtövaatteen alle hiihtosuunnistuskisoissa Raahessa. On muuten todellakin pitkä aika, kun viimeksi olen suksimalla kisaillut. Kesällä suunnistaen on tullut ties kuinka monta vuotta peräkkäin. Laskin joskus vuosia sitten, että kilpailin suksimalla 21 vuotta joka vuosi. Aika pitkä aika.
Kilpailuvietti on mielenkiintoinen asia. Joillekin sitä on siunaantunut ylitsevuotavasti. En mielestäni kuulu niihin, vaikka liikkumiseni yksi merkittävä motiivi onkin kilpailu. Kun joskus nuorena kymmenen vuoden yhtämittaisen treenaamisen, päiväkirjaamisen ja raportoinnin aika tuli täyteen, avautui liikunta ja myös kilpaileminen ihan uudessa valossa. Muistan kyllä hämärästi, että voittaminen ja nimenomaan muiden voittaminen oli nuoruudessa merkittävä tekijä ja onnistumisen mittari. Tuolloin kilpailuvietti näkyi kilpailemisena toisia vastaan ja oman onnistumisen mittari oli pärjääminen suhteessa muihin.
Vanhemmiten on kilpaileminen muuttunut enemmän itseään vastaan kisaamiseksi. Toki mielellään edelleen vertaan tuttujen kavereiden kanssa kuinka suorittaminen sujuu. Ikämiehissä on kuitenkin suuria eroja harjoittelussa, terveydessä ja myös asennoitumisessa kilpailuun. Nämä tekijät määrittävät usein jo etukäteen voimasuhteita. Siten on hyvä verrata, kuinka paljon tänään hävisin sille tai tälle kilpakumppanille. Paremmuus tunnustetaan nöyrästi usein jo etukäteen lähtökohtia kisaan punnittaessa.
Siltikin kilpailussa on oma suolansa. Lähdön hetki on aina tunnelmaltaan samantyppinen. Siinä asettuu alttiiksi edessä olevalle haasteelle. Etenkin suunnistus on lajina sellainen, että keskittyminen ja ajatusten hallinta kulminoituu lähtöpaikan tiiviissä ja odottavassa tunnelmassa. Tunnetta on vaikea melkeinpä mahdoton kokea muualla. Vaikka olen monessa ehtinyt olla yli 30 vuoden urheilu-urani aikana, ei Jukolan viestin avausosuuden tunnelmaa voita mikään. Pimenevään yöhön odottaa lähtöä yli tuhannen miehen lauma. Hiljaisuus ennen strattihetkeä ja ryntääminen matkaan tykinlaukauksesta on tunnepitoinen kokemus. Kilpailua jaloimmillaan.
Voittamisenhalu ei ole kuin pieni osa kilpailuviettiä. Kilpailun tuoma henkisen ja fyysisen suorittamisen mittaaminen luo ilmapiirin, joka ruokkii monenlaisia tuntemuksia ja tunteita. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka tavalla tai toisella saavat elämäänsä sisältöä kilpailuihin osallistumalla. Ei lainkaan voittamisenhalun kautta, vaan kilpailutilanteen tuomien muiden tuntemusten kautta.
perjantai 28. tammikuuta 2011
perjantai 21. tammikuuta 2011
Tasapäisten valtakunta
Otsikon sanoin nimeää Jukka Rönkä Urheilulehden pääkirjoituksen 20.1.2011. Osuva kirjoitus, jonka kautta on palattava vielä Minna Kauppiin ja Urheilugaalan tapahtumiin.
"Todellisuudessa Kaupin tapaus on kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, kuinka heikosti me suomalaiset suvaitsemme ja ymmärrämme sitä, jos joku ei taivu samanlaisuuden ja tasapäisyyden kaavaan.", kirjoittaa Rönkä. Juuri näin.
"Sama asenteellisuus näkyy myös urheilussa. Kun Minna Kauppi epäili mahdollisuuksiaan tulla valituksi Vuoden urheilijaksi, hänen kirjoitustaan pidettiin sopimattomana. Sopivuutta olisi ollut se, että Minna Kauppi olisi ilmoittanut olevansa onnellinen, vaikka häntä ei valittaisikaan Vuoden urheilijaksi."
Ja vielä.
"Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos tasapäisyyden vaatimus vaikuttaa ja heijastuu esimerkiksi siihen, miten intohimoisesti ja miten paljon urheilija harjoittelee?", kysyy Rönkä.
Omilla avoillaan ajatteleva, itselleen urheileva ja viimesen päälle sitoutunut urheilija on harvoin joukkoa tai massaa. Kaikki pelaa ja Nuori Suomi ideologiat ovat vuosikaudet tehneet työtä reilun pelin hengessä tasapäistääkseen nuorisourheilua. Pelatkoon jokainen yhtä paljon, olkoon jokainen tasa-arvon nimissä yhtä huono. Tuohon kuvaan ei meinaa mahtua Minna Kaupin tapaiset urheilijat. Onneksi. Sillä vain sen takia he ovat lajissaan niin hyviä ja kykenevät voittamaan maailmanmestaruuksia. Tasapäistetystä porukasta sellaisia harvoin - jos koskaan - löytyy.
"Todellisuudessa Kaupin tapaus on kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, kuinka heikosti me suomalaiset suvaitsemme ja ymmärrämme sitä, jos joku ei taivu samanlaisuuden ja tasapäisyyden kaavaan.", kirjoittaa Rönkä. Juuri näin.
"Sama asenteellisuus näkyy myös urheilussa. Kun Minna Kauppi epäili mahdollisuuksiaan tulla valituksi Vuoden urheilijaksi, hänen kirjoitustaan pidettiin sopimattomana. Sopivuutta olisi ollut se, että Minna Kauppi olisi ilmoittanut olevansa onnellinen, vaikka häntä ei valittaisikaan Vuoden urheilijaksi."
Ja vielä.
"Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos tasapäisyyden vaatimus vaikuttaa ja heijastuu esimerkiksi siihen, miten intohimoisesti ja miten paljon urheilija harjoittelee?", kysyy Rönkä.
Omilla avoillaan ajatteleva, itselleen urheileva ja viimesen päälle sitoutunut urheilija on harvoin joukkoa tai massaa. Kaikki pelaa ja Nuori Suomi ideologiat ovat vuosikaudet tehneet työtä reilun pelin hengessä tasapäistääkseen nuorisourheilua. Pelatkoon jokainen yhtä paljon, olkoon jokainen tasa-arvon nimissä yhtä huono. Tuohon kuvaan ei meinaa mahtua Minna Kaupin tapaiset urheilijat. Onneksi. Sillä vain sen takia he ovat lajissaan niin hyviä ja kykenevät voittamaan maailmanmestaruuksia. Tasapäistetystä porukasta sellaisia harvoin - jos koskaan - löytyy.
Oivalluksia koiraharrastuksesta
Muistan joskus jo vuosia sitten - en muista missä tilanteessa - törmänneeni urheiluvalmennuksesta puhuttaessa näkemyseroon suomalaisen ja ruotsalaisen valmennuksen välillä. Jos oikein muistan kyse oli tenniksen lajivalmennuksesta 1990-luvulla. Analyysi on tietenkin yksinkertaisetettu ja kärjistettykin, mutta sisältää pelkkänä asiana irti yhteydestä erittäin mielenkiintoisen ajatuksen.
Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.
Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.
Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?
Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.
Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.
Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.
Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.
Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.
Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?
Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.
Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.
Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Väsyttää
Nyt olen päässyt treenaamisessa siihen pisteeseen, että väsyttää. Siis onhan sitä unettanut ja väsy ollut, mutta tämä on erilaista. Oikeastaan on todella pitkä aika siitä, kun edellisen kerran olen tuntenut kehossani ja elimistössäni näitä tuntemuksia. Ensin alkuun oli jopa hivenen vaikea tunnistaa tätä olotilaa.
Pohdiskelin syitä ja tutkin päiväkirjastani selittäviä tekijöitä. Mitään merkittävää liikunnan määrän eikä tehojenkaan lisäystä ei ole tapahtunt nopealla aikavälillä. Enemmän säännöllinen liikkumiseni alkoi tuossa loka-marraskuussa. Tai no oikeastaan umpilisäkkeen poistosta toivuttuani syksyllä tuli liikkumisesta vähitellen säännöllisempää.
Muutamia selittäviä tekijöitä olin löytävinäni. Olen seurannut päiväkirjanomaisesti liikkumista sykemittarin kautta. Tallennan kaikki treenit mittarin kautta päiväkirjaan. Tai siis melkein kaikki. Tässä onkin pieni kuoppa. En nimittäin jaksa joka kerta ulos lähtiessäni virittää sykemittarin lähetintä rintaan. Viime päivinä oikestaan viikkoina on tullut tehtyä esim. lumitöitä päivittäin. Töissä on tullut liikunnanopetuksen ohessa liikuttua samalla itsekin. Nämä ovat kaikki pois päiväkirjamerkinnöistä. Joitain kertoja olen myös jättänyt mittarin pois lähtiessäni koirien kanssa ulkoilemaan.
Olin eilen illalla ja nytkin hyvin väsyneen oloinen. Eilisestä tulikin ahaa-elämys. Kävin ensin aamusella koirien kanssa reilun puolen tunnin kävelylenkin, jota en kirjannut ylös. Heti perään kävin hiihtämässä vajaa puolitoista tuntia, vapaalla aika huonossa kelissä, jonka tallensin päiväkirjaa. Samantien kun pääsin hiihtämästä kotiin jatkoin matkaa koirien kanssa maastoon tunniksi.Illalla vähän lumitöitä ja vielä lenkki koirien kanssa, joita en niitäkään tallentanut. Tänään töistä päästyäni tunnin lenkki koirien kanssa ja puolen toista tunnin rastittavat lumityöt. Nyt sitten väsyttää.
Hiihto- ja juoksulenkkien päälle tulee enemmän tai vähemmän muuta kuormitusta. Hiihtolenkki jatkuu lenkkinä koirien kanssa. Näistä kertyy vähitellen kuormitusta, joka kasaantuu. Periaatteessahan liikkuminen ja treenaaminen pitääkin väsyttää. Se on vain tunnistettava ja osattava sitten levätä. Ongelma tässä nyt on vain se, että pitäisi hiihtää. Ja kun koirien kanssa ei pääse ladulle, tulee pakostakin sitten tuplatreenit. Ehkä on jätettävä hiihtotreenit nyt vähemmälle.
Arvelin myös luisteluhiihdon väsyttävän. Lihaskuntoni ei ole sillä tasolla, että se kestäisi luisteluhiihdon kuormaa. Pitäisi varmaankin hiihtää enemmän perinteisellä. Ja sitten tietenkin olisi otettava itseä niskasta kiinni ja tehtävä lihaskuntoharjoitteita. Myös huoltavat harjoitteet kuten venyttely saattaisivat auttaa.
Kaikesta huolimatta ajattelin ilmoittautua 29.1 ja 5.2. hiihtosuunnistuksiin tavoitteiden mukaan. Katsotaan nyt miten käy. Liiallisen väsymisen seurauksena on yleensä sairastuminen. Toivotaan, että selviän ilman sitä.
Pohdiskelin syitä ja tutkin päiväkirjastani selittäviä tekijöitä. Mitään merkittävää liikunnan määrän eikä tehojenkaan lisäystä ei ole tapahtunt nopealla aikavälillä. Enemmän säännöllinen liikkumiseni alkoi tuossa loka-marraskuussa. Tai no oikeastaan umpilisäkkeen poistosta toivuttuani syksyllä tuli liikkumisesta vähitellen säännöllisempää.
Muutamia selittäviä tekijöitä olin löytävinäni. Olen seurannut päiväkirjanomaisesti liikkumista sykemittarin kautta. Tallennan kaikki treenit mittarin kautta päiväkirjaan. Tai siis melkein kaikki. Tässä onkin pieni kuoppa. En nimittäin jaksa joka kerta ulos lähtiessäni virittää sykemittarin lähetintä rintaan. Viime päivinä oikestaan viikkoina on tullut tehtyä esim. lumitöitä päivittäin. Töissä on tullut liikunnanopetuksen ohessa liikuttua samalla itsekin. Nämä ovat kaikki pois päiväkirjamerkinnöistä. Joitain kertoja olen myös jättänyt mittarin pois lähtiessäni koirien kanssa ulkoilemaan.
Olin eilen illalla ja nytkin hyvin väsyneen oloinen. Eilisestä tulikin ahaa-elämys. Kävin ensin aamusella koirien kanssa reilun puolen tunnin kävelylenkin, jota en kirjannut ylös. Heti perään kävin hiihtämässä vajaa puolitoista tuntia, vapaalla aika huonossa kelissä, jonka tallensin päiväkirjaa. Samantien kun pääsin hiihtämästä kotiin jatkoin matkaa koirien kanssa maastoon tunniksi.Illalla vähän lumitöitä ja vielä lenkki koirien kanssa, joita en niitäkään tallentanut. Tänään töistä päästyäni tunnin lenkki koirien kanssa ja puolen toista tunnin rastittavat lumityöt. Nyt sitten väsyttää.
Hiihto- ja juoksulenkkien päälle tulee enemmän tai vähemmän muuta kuormitusta. Hiihtolenkki jatkuu lenkkinä koirien kanssa. Näistä kertyy vähitellen kuormitusta, joka kasaantuu. Periaatteessahan liikkuminen ja treenaaminen pitääkin väsyttää. Se on vain tunnistettava ja osattava sitten levätä. Ongelma tässä nyt on vain se, että pitäisi hiihtää. Ja kun koirien kanssa ei pääse ladulle, tulee pakostakin sitten tuplatreenit. Ehkä on jätettävä hiihtotreenit nyt vähemmälle.
Arvelin myös luisteluhiihdon väsyttävän. Lihaskuntoni ei ole sillä tasolla, että se kestäisi luisteluhiihdon kuormaa. Pitäisi varmaankin hiihtää enemmän perinteisellä. Ja sitten tietenkin olisi otettava itseä niskasta kiinni ja tehtävä lihaskuntoharjoitteita. Myös huoltavat harjoitteet kuten venyttely saattaisivat auttaa.
Kaikesta huolimatta ajattelin ilmoittautua 29.1 ja 5.2. hiihtosuunnistuksiin tavoitteiden mukaan. Katsotaan nyt miten käy. Liiallisen väsymisen seurauksena on yleensä sairastuminen. Toivotaan, että selviän ilman sitä.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Matkat ja ajat nopeudeksi
Olen tähän saakka laskenut treenien vauhteja ja nopeuksia itse laskimella tai päässäni. Nyt löysin netistä kätevän muuntotaulukon, jolla voit muuttaa ajan ja matkan nopeudeksi. Simppeli ja toimiva systeemi löytyy täältä (ehkä näitä on muitakin). Linkki löytyy myös tuolta oikeasta palkista - Pace calculator.
Käytiin eilen uhmaamassa pakkasta koirien kanssa vetotreenin merkeissä. Olemme pyrkineet liikkumaan ulkona keleistä juuri piittaamatta. Niinpä eilenkin lähdettiin urheasti lenkille, vaikka pakkasta oli auton mittarin mukaan -23 astetta.
Kiinnitin pitkästä aikaa Loggerin olkapäähäni takin alle tallentamaan päivän suorituksen. Käveltiin ja hölkkäiltiin ensin alle puolisen tuntia. Sitten puin koirille valjaat ja tossut takatassuihin. Todella nihkeä pakkaskeli ja suksi puri lumeen kuin hiekkaan. Koskapa Houraatin hiihtobaanoille ei ole asiaa koirien kanssa, lähdettiin moottorikelkkareitille. Ei ollut häävissä kunnossa. Pehmeää lunta oli paljon ja vain yhden paikoin kahden kelkan levyinen ura. Oispa hienoa vedättää auratulla luistelubaanalla.
Koirat vetivät hyvin. Tiitu teki tapansa mukaan todella rehellisesti töitä. Yllätys oli Tumpun pirteä meno. Paikoin se vähän himmaili, mutta suurimman osan matkasta työskenteli innokkaasti. Jopa niin, että loppua kohden petrasi menoaan.
Vedettiin kolme vetoa. Ensimmäinen 1420 m aikaan 3.34 min. Treenaamiseen ja olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Itse en juurikaan pystynyt auttamaan menemistä, vaan koirat vetivät minua perässään. Vähän yritin loivassa nousussa auttaa tasatyönnöin. Kapealla uralla ei luistelupotkuihin ollut mahdollisuutta. Suksetkin olivat viime kevään jäljiltä ilman voidetta, joten raskasta oli. Vedon jälkeen koirat saivat juoksennella vapaana hetken. Tumpulle laitoin tossut myös etutassuihin, kun se vähän niitä nosteli. Pari seuraavaa vetoa toinen 2030 m ja viimeinen 560 m vedettiin sitten vähän iisimmin.
No innostuin sitten laskeskelemaan vauhteja ja muuttamaan niitä km/h muotoon min/km ja vertailemaan kisavauhteihin. Tuo netistä löytämäni muunnin on oiva apu tähän vertailuun. Ensimmäinen vetomme on 2.30 min/km eli siis keskinopeus 24 km/h. Jos vauhtia vertaa kesällä suoritettuun testijuoksuumme vauhti oli merkittävästi kovempaa ( testijuoksu 2,7km --> aika 8.22 min --> 3.05 min/km --> 19.5km/h). Otanpa vielä vertailukohdaksi vetohiihdon sm-kisat Rokualla (toki raskaassa maastossa, mutta hyvä keli ja loistava latupohja). Tuolloin liikuimme Tiitun kanssa - 5 km --> aika 14.38 min --> 2.55 min/km --> 20.5 km/h.
Lopuksi vielä vertailun vuoksi Marika Tiiperi ja saksanseisoja Lore Rovaniemellä koiranhiidon SM-kisoissa - 10 km --> aika 22.21 min --> 2.14 min/km --> 26.5 km/h. Vauhti on maailman huippua ja treenimäärätkin sen mukaiset. Muistettava on myös se, että valkoinenpaimenkoira seisojien kanssa samalla viivalla on vähän kuin Lada Ferrareiden joukossa. Ehdottomasti tärkein tekijä on kuitenkin se mitä Tiitun kanssa on tehty. Se on epilepsiaan sairastumisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen ollut enemmän sohvakoira kuin treenattu kisakoira. Edelleen se kuitenkin pystyy ihan hyviin suorituksiin, josta olen tietenkin iloinen. Mieltä lämmittää myös Tumpun pirteä tekeminen.
Käytiin eilen uhmaamassa pakkasta koirien kanssa vetotreenin merkeissä. Olemme pyrkineet liikkumaan ulkona keleistä juuri piittaamatta. Niinpä eilenkin lähdettiin urheasti lenkille, vaikka pakkasta oli auton mittarin mukaan -23 astetta.
Kiinnitin pitkästä aikaa Loggerin olkapäähäni takin alle tallentamaan päivän suorituksen. Käveltiin ja hölkkäiltiin ensin alle puolisen tuntia. Sitten puin koirille valjaat ja tossut takatassuihin. Todella nihkeä pakkaskeli ja suksi puri lumeen kuin hiekkaan. Koskapa Houraatin hiihtobaanoille ei ole asiaa koirien kanssa, lähdettiin moottorikelkkareitille. Ei ollut häävissä kunnossa. Pehmeää lunta oli paljon ja vain yhden paikoin kahden kelkan levyinen ura. Oispa hienoa vedättää auratulla luistelubaanalla.
Koirat vetivät hyvin. Tiitu teki tapansa mukaan todella rehellisesti töitä. Yllätys oli Tumpun pirteä meno. Paikoin se vähän himmaili, mutta suurimman osan matkasta työskenteli innokkaasti. Jopa niin, että loppua kohden petrasi menoaan.
Vedettiin kolme vetoa. Ensimmäinen 1420 m aikaan 3.34 min. Treenaamiseen ja olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Itse en juurikaan pystynyt auttamaan menemistä, vaan koirat vetivät minua perässään. Vähän yritin loivassa nousussa auttaa tasatyönnöin. Kapealla uralla ei luistelupotkuihin ollut mahdollisuutta. Suksetkin olivat viime kevään jäljiltä ilman voidetta, joten raskasta oli. Vedon jälkeen koirat saivat juoksennella vapaana hetken. Tumpulle laitoin tossut myös etutassuihin, kun se vähän niitä nosteli. Pari seuraavaa vetoa toinen 2030 m ja viimeinen 560 m vedettiin sitten vähän iisimmin.
No innostuin sitten laskeskelemaan vauhteja ja muuttamaan niitä km/h muotoon min/km ja vertailemaan kisavauhteihin. Tuo netistä löytämäni muunnin on oiva apu tähän vertailuun. Ensimmäinen vetomme on 2.30 min/km eli siis keskinopeus 24 km/h. Jos vauhtia vertaa kesällä suoritettuun testijuoksuumme vauhti oli merkittävästi kovempaa ( testijuoksu 2,7km --> aika 8.22 min --> 3.05 min/km --> 19.5km/h). Otanpa vielä vertailukohdaksi vetohiihdon sm-kisat Rokualla (toki raskaassa maastossa, mutta hyvä keli ja loistava latupohja). Tuolloin liikuimme Tiitun kanssa - 5 km --> aika 14.38 min --> 2.55 min/km --> 20.5 km/h.
Lopuksi vielä vertailun vuoksi Marika Tiiperi ja saksanseisoja Lore Rovaniemellä koiranhiidon SM-kisoissa - 10 km --> aika 22.21 min --> 2.14 min/km --> 26.5 km/h. Vauhti on maailman huippua ja treenimäärätkin sen mukaiset. Muistettava on myös se, että valkoinenpaimenkoira seisojien kanssa samalla viivalla on vähän kuin Lada Ferrareiden joukossa. Ehdottomasti tärkein tekijä on kuitenkin se mitä Tiitun kanssa on tehty. Se on epilepsiaan sairastumisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen ollut enemmän sohvakoira kuin treenattu kisakoira. Edelleen se kuitenkin pystyy ihan hyviin suorituksiin, josta olen tietenkin iloinen. Mieltä lämmittää myös Tumpun pirteä tekeminen.
lauantai 15. tammikuuta 2011
Luontomuseossa
Kävin Kokkolassa museossa. Tarkemmin paikka sai nimen Luontokokoelma Kieppi vuonna 2000. Minulla oli kunnia tavata muutamia kertoja sen kokoaja jo edesmennyt Veikko Salkio. Olen vieraillut Kiepissä useita kertoja. Yhä vaan kiehtoo se valtaisa elämäntyö, jonka Veikko Salkio on tehnyt luodessaan tuon kokoelman.
Viime käyntini oli ensimmäinen, jolloin Veikon työhuone oli avattu yleisölle nähtäväksi. Astuessani huoneeseen tuntui oudolta, kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Työpöydällä oli keskeneräinen täytetty lintu, paletissa värejä ja työkaluja, sekä kuin otsalta nostetut silmälasit. Nurkassa oli Veikon käyttämä vihreä maihari ja saman värinen lippalakki.
Tuntui surulliselta, en osaa sanoa miksi. Museon tiloissa on parhaillaan Jyrki Portinin luontokuvia. Näyttely kantaa muistaakseni nimeä Metsänväkeä. Portin on tuonut esille kymmenkunta upeaa kuvaa lähinnä linnuista. Vanhimmat ovat 1980-luvun alusta nuoren valokuvaajan vielä tuolloin askarrellessa luontokuvauksen parissa. Esitelylehtisessä Portin kertoo lopuksi, että vanhoilla kuvilla on hänelle erityinen merkitys. Niihin on tallentunut maisemia, joita ei enää ole. Ihmisen toiminta on raiskannut ne tai hävittänyt kokonaan olemasta. Portin toteaakin oppineensa luonnossa kulkemisen ja kuvaamisen parissa, ettei mihinkään kannata kiintyä liikaa.
Tunnustaudun sekä Veikko Salkion, että Jyrki Portinin hengenheimolaiseksi. Metsä ja luonto ovat osa minua. Ne ovat sellainen osa jota ilman on vaikea kuvitella tulevansa toimeen. Samalla kun kiitollisena katson näiden kahden herran kätten jälkiä, havahdun surullisena siihen tosiasiaan, että heidänlaisiaan on nykyään vähän, aivan liian vähän. Näistä tuntemuksista kumpusi surullinen oloni.
Aiheesta lisää:
Luontokokoelma Kieppi
Veikko Salkio
Veikko Salkio: Pummanki - Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho
Jyrki Portin
Metsänväkeä
Puiden kansa
Viime käyntini oli ensimmäinen, jolloin Veikon työhuone oli avattu yleisölle nähtäväksi. Astuessani huoneeseen tuntui oudolta, kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Työpöydällä oli keskeneräinen täytetty lintu, paletissa värejä ja työkaluja, sekä kuin otsalta nostetut silmälasit. Nurkassa oli Veikon käyttämä vihreä maihari ja saman värinen lippalakki.
Tuntui surulliselta, en osaa sanoa miksi. Museon tiloissa on parhaillaan Jyrki Portinin luontokuvia. Näyttely kantaa muistaakseni nimeä Metsänväkeä. Portin on tuonut esille kymmenkunta upeaa kuvaa lähinnä linnuista. Vanhimmat ovat 1980-luvun alusta nuoren valokuvaajan vielä tuolloin askarrellessa luontokuvauksen parissa. Esitelylehtisessä Portin kertoo lopuksi, että vanhoilla kuvilla on hänelle erityinen merkitys. Niihin on tallentunut maisemia, joita ei enää ole. Ihmisen toiminta on raiskannut ne tai hävittänyt kokonaan olemasta. Portin toteaakin oppineensa luonnossa kulkemisen ja kuvaamisen parissa, ettei mihinkään kannata kiintyä liikaa.
Tunnustaudun sekä Veikko Salkion, että Jyrki Portinin hengenheimolaiseksi. Metsä ja luonto ovat osa minua. Ne ovat sellainen osa jota ilman on vaikea kuvitella tulevansa toimeen. Samalla kun kiitollisena katson näiden kahden herran kätten jälkiä, havahdun surullisena siihen tosiasiaan, että heidänlaisiaan on nykyään vähän, aivan liian vähän. Näistä tuntemuksista kumpusi surullinen oloni.
Aiheesta lisää:
Luontokokoelma Kieppi
Veikko Salkio
Veikko Salkio: Pummanki - Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho
Jyrki Portin
Metsänväkeä
Puiden kansa
perjantai 14. tammikuuta 2011
Urheilugaala ja Minna
Pitää vähän purkautua.
Minna Kauppi valittiin oikeutetusti Vuoden Urheilijaksi. Valinnan ympärillä nousi kohu, joka sulki hetkeksi Minnan kotisivut ja vieraskirja on vieläkin suljettuna. Tämä kaikki siksi, ettei vuoden urheilijaksi valittu noudattanut joudenkin mielestä soveliasta etikettiä. Minua suututtaa ja samalla surkuttelen suomalaisen urheilujournalismin, urheilun järjestöelämän ja median tilaa.
Olen seurannut Minna Kaupin edesottamuksia jo pidemmän aikaa. Jokainen joka on niin tehnyt, osasi lukea Minnan blogikirjoituksen oikein. On väärin syyttää omasta rajoittuneisuudestaan tai osin tyhmyydestään tekstin kirjoittajaa. Ironisesti kirjoitettu blogiteksti sivalsi mitä ilmeisimmin melko kipeästi herkkähipiäisiä urheiluvaikuttajia. Tuo kaikki oli oikein ja Minna Kaupin tasoiselta urheilijalta luvallista.
Tulee pakostakin mieleen, että onko kriittinen arviointi sallittu vain medialle, urheilujohtajille - toppatakkimiehille. Urheilijat ovat kaiken kansan kriittisen silmän alla koko ajan. Toimittajat ja urheiluvaikuttajat vaativat menestystä. Urheilijoiden kanssa ollaan valmiita poseeraamaan voittojen ja kunnian sattuessa kohdalle. Aisoiden mennessä huonosti ei selkään taputtajia näy. Kun Minna Kauppi avasi sanaisen arkkunsa (ei muuten ensi kertaa), teki hän jotain sellaista, mikä ei urheilijalle ole luvallista. Hän arvosteli järjestelmää, joka ei ole lajien ja sitä kautta myöskään urheilijoiden osalta tasa-arvoinen.
Minulle nousee esiin useitakin kysymyksiä. Onko Suomen Urheilugaala muodostunut sellaiseksi mammutiksi, että se elää omaa elämäänsä ohi urheilijoiden? Vaikka hienosta tapahtumasta onkin kyse, luulisi sen kestävän myös terveen kritiikin, jota Minna Kauppi esitti. Luulisi sen myös sallivan erilaiset tavat suhtautua palkitsemiseen. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos Minnan blogi olisi tullut julkisuuteen ennen vuoden urheilija valintaa? Eikö nämä instituutiot kestä sitä, että joku haluaakin nähdä sen omalla tavallaan ja sanoo sen vielä julkisesti ääneen.
Minna Kauppi pyysi julkisesti anteeksi sanomisiaan ja tekemisiään vuoden urheilija tittelin yhteydessä. Kuinka usein media tai urheilujärjestelmässä korkeimmilla paikoilla istuvat ovat valmiita pyytämään anteeksi urheilijoilta sanomisiaan tai tekemisiään? Oman tuntemukseni mukaan sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin.
Julkisuus on urheilijalle tarpeellinen. Sponsorit ja yhteistyökumppanit elävät urheilijan kautta syntyneestä julkisuudesta. Minna Kauppi on sanonut kärkeviä mielipiteitään tästäkin asiasta. Kuvankaunis urheilija houkuttaa toimittajia ja kameramiehiä. Hän vetää puoleensa jos jonkinnäköistä perskärpästä. Ryhtyessään julkisuuden henkilöksi Minnan kaltainen kaunis urheilija on haluttua riistaa. Media revittelee kuvilla ja jutuilla "linnanjuhlien kuningattaresta". Minna on suorasanaisesti kertonut, että hän toivoisi itsensä muistettavan urheilusuoritustensa kautta, eikä sen perusteella kuinka seksikäs tai haluttava hän on.
Koko tämän tarpeettoman episodin jälkeen arvostan Minna Kauppia yhä enemmän urheilijana. Sen sijaan urheilugaala ja vuoden urheilija tittelin arvostus silmissäni laski. Toivottavasti jossain sisimmässään asianosaiset tuntisivat pienen piston sydämessään. Viittaan nyt vaikka Yle urheiluviikonlopun haastattelussa urheiluvuotta 2010 ruotineisiin Kari Niemi-Nikkolaan ja Jouko Purontakaseen. Urheiluvuoteen 2010 tai sen menestykseen ei heidän puheissaan ja arvioinneissaan mitä ilmeisimmin kuulu sellasaiset urheilulajit kuin suunnistus tai salibandy. Onnea vielä kerran Minna Kauppi. Toivottavasti jatkat valitsemallasi tiellä kaikesta tästä huolimatta.
Minna Kauppi valittiin oikeutetusti Vuoden Urheilijaksi. Valinnan ympärillä nousi kohu, joka sulki hetkeksi Minnan kotisivut ja vieraskirja on vieläkin suljettuna. Tämä kaikki siksi, ettei vuoden urheilijaksi valittu noudattanut joudenkin mielestä soveliasta etikettiä. Minua suututtaa ja samalla surkuttelen suomalaisen urheilujournalismin, urheilun järjestöelämän ja median tilaa.
Olen seurannut Minna Kaupin edesottamuksia jo pidemmän aikaa. Jokainen joka on niin tehnyt, osasi lukea Minnan blogikirjoituksen oikein. On väärin syyttää omasta rajoittuneisuudestaan tai osin tyhmyydestään tekstin kirjoittajaa. Ironisesti kirjoitettu blogiteksti sivalsi mitä ilmeisimmin melko kipeästi herkkähipiäisiä urheiluvaikuttajia. Tuo kaikki oli oikein ja Minna Kaupin tasoiselta urheilijalta luvallista.
Tulee pakostakin mieleen, että onko kriittinen arviointi sallittu vain medialle, urheilujohtajille - toppatakkimiehille. Urheilijat ovat kaiken kansan kriittisen silmän alla koko ajan. Toimittajat ja urheiluvaikuttajat vaativat menestystä. Urheilijoiden kanssa ollaan valmiita poseeraamaan voittojen ja kunnian sattuessa kohdalle. Aisoiden mennessä huonosti ei selkään taputtajia näy. Kun Minna Kauppi avasi sanaisen arkkunsa (ei muuten ensi kertaa), teki hän jotain sellaista, mikä ei urheilijalle ole luvallista. Hän arvosteli järjestelmää, joka ei ole lajien ja sitä kautta myöskään urheilijoiden osalta tasa-arvoinen.
Minulle nousee esiin useitakin kysymyksiä. Onko Suomen Urheilugaala muodostunut sellaiseksi mammutiksi, että se elää omaa elämäänsä ohi urheilijoiden? Vaikka hienosta tapahtumasta onkin kyse, luulisi sen kestävän myös terveen kritiikin, jota Minna Kauppi esitti. Luulisi sen myös sallivan erilaiset tavat suhtautua palkitsemiseen. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos Minnan blogi olisi tullut julkisuuteen ennen vuoden urheilija valintaa? Eikö nämä instituutiot kestä sitä, että joku haluaakin nähdä sen omalla tavallaan ja sanoo sen vielä julkisesti ääneen.
Minna Kauppi pyysi julkisesti anteeksi sanomisiaan ja tekemisiään vuoden urheilija tittelin yhteydessä. Kuinka usein media tai urheilujärjestelmässä korkeimmilla paikoilla istuvat ovat valmiita pyytämään anteeksi urheilijoilta sanomisiaan tai tekemisiään? Oman tuntemukseni mukaan sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin.
Julkisuus on urheilijalle tarpeellinen. Sponsorit ja yhteistyökumppanit elävät urheilijan kautta syntyneestä julkisuudesta. Minna Kauppi on sanonut kärkeviä mielipiteitään tästäkin asiasta. Kuvankaunis urheilija houkuttaa toimittajia ja kameramiehiä. Hän vetää puoleensa jos jonkinnäköistä perskärpästä. Ryhtyessään julkisuuden henkilöksi Minnan kaltainen kaunis urheilija on haluttua riistaa. Media revittelee kuvilla ja jutuilla "linnanjuhlien kuningattaresta". Minna on suorasanaisesti kertonut, että hän toivoisi itsensä muistettavan urheilusuoritustensa kautta, eikä sen perusteella kuinka seksikäs tai haluttava hän on.
Koko tämän tarpeettoman episodin jälkeen arvostan Minna Kauppia yhä enemmän urheilijana. Sen sijaan urheilugaala ja vuoden urheilija tittelin arvostus silmissäni laski. Toivottavasti jossain sisimmässään asianosaiset tuntisivat pienen piston sydämessään. Viittaan nyt vaikka Yle urheiluviikonlopun haastattelussa urheiluvuotta 2010 ruotineisiin Kari Niemi-Nikkolaan ja Jouko Purontakaseen. Urheiluvuoteen 2010 tai sen menestykseen ei heidän puheissaan ja arvioinneissaan mitä ilmeisimmin kuulu sellasaiset urheilulajit kuin suunnistus tai salibandy. Onnea vielä kerran Minna Kauppi. Toivottavasti jatkat valitsemallasi tiellä kaikesta tästä huolimatta.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Välineistä ja varusteista
Usein tulee pohtineeksi, mitkä välineet ja varusteet ovat urheilemisessa tarpeellisia. Tarve omistaa ja halu omistaa jotain on hieman eri asioita. Kirjoitelenpa nyt jotain niistä välineistä, joita me olemme urheillessa todenneet tarpeellisiksi. Määritelläänpä tuota tarpeellisuutta vielä hieman tarkemmin. Olkoon se lyhyesti näin = välineistä ja varusteista on ollut todistetusti hyötyä urheillessa tai se on motivoinut toimimaan oikeaan suuntaan.
Päiväkirja
Tämä on varusteista tärkein, vaikkei sitä käytetäkään itse suorituksen aikana. Päiväkirja antaa kaikelle tekemiselle pohjan ja perspektiivin. Usein se mahdollistaa suunnitelmallisen tekemisen ja samalla auttaa kohti asetettua tavoitetta. Itse olen kokeillut monenlaisia päiväkirjoja eri formaateissa. Tarjolla on eri lajien paperiversioita ja netissä sähköisessä muodossa olevia. Juuri nyt, kun koirien tavoitteellinen treenaaminen on jäänyt vähemmälle pidän omasta liikkumisestani kirjaa Polar-sykemittarin mukana tulleella Polar Pro Trainer ohjelmalla. Se on laiskalle helppokäyttöinen ja lahjomaton. Sykemittariin tallentunut harjoitus voidaan purkaa päiväkirjaan ja siten sekä käytetty aika, että tehot kirjautuvat totuudenmukaisina ylös. Todella kätevä. Koirille on tullut markkinoille Sallan Maaritin toteuttamana CanisTempus treenipäiväkirja. Kannattaa tutustua.
Sykemittari
Vähäkin tavoitteellisemmin liikkuvan ei kannata olla mittaria hankkimatta. Sanoisin vielä, ettei kannata säästää ostamalla se halvin, vaan pienellä panostuksella saat mittarin, jonka ominaisuuksista on pitkässä juoksussa hyötyä. Minulla on Polar RS400 ja olen ollut tyytyväinen.
GPS-tallennin
Hankin syksyllä myLogger-tallentimen. Sen mitä sitä olen ehtinyt käyttää, on kokemukset olleet hyviä. Sekunnin välein kulkemasi reitin tallentava laite antaa mielenkiintoista tietoa. Se mittaa kulkemasi matkan ja nopeuden. Etenkin koirien kanssa liikuttaessa hyödyllinen kapine, sillä koirien silmämääräinen liikunnan tarkastelu voi heittää pahastikin. Loggeria tulen käyttämään suunnistuskisojen reittien tallentamiseen, mikä luo ihan uutta mielenkiintoista näkökulmaa jo muutenkin mielenkiintoiseen harrastukseen.
Valjaat, vetonaru ja vyö
Koiraurheilijan ehdottomat välineet. Valjaissa työskentelemään opetettu koira on liikkuvalle ihmiselle kultakimpale. Pystyt juoksemaan ja hiihtämään kädet vapaana. Työskentelemään oppinut koira myös osaa mennä ilman jatkuvaa nuuskuttelua pitkiäkin matkoja. Me olemme tehneet kaikenlaisia lenkkejä vetotreenien tapaan. Koirat osaavatkin käyttäytyä hienosti valjaissa. Kunnon vyöhön kannattaa satsata. Meillä on käytössä ManMatin vyö ja vetonarut, jotka ovat toimineet moitteetta.
Jalkineet
Usein unohdamme liikkuessamme, kuinka paljon koko homma on jalkojen terveydesta kiinni. Itse olen vannoutunut vaelluskenkien käyttäjä. Kunnon kenkä kestää ja on pitkän päälle kannattava sijoitus. Teen lähes kaikki maastolenkit niin kesäisin kuin talvisinkin Salomonin vaelluskengässä (hintaluokka 150-220e). Kesän juoksulenkeille hankin viime syksynä Salomonin maastojuoksukengän, joka sekin oli tiejuoksuun tarkoitettujen lenkkareiden jälkeen mainio ostos. Talvikeleillä Icebugin nastakenkä on ehdoton valinta. Koirien kanssa liikuttaessa on pito sekä mukavuus, että turvallisuus asia. Nastakenkä luo askeleeseen rentoutta ja siten vähentää rasitusta.
Aluskerrasto
Aina kun hikoilet, huomaat miten tärkeä on lähinnä ihoa olevan vaatteen toimivuus. Nykyajan tekniset materiaalit ovat ihanteellisia. Näissäkään ei kannata säästää. Muistutan tässä samalla myös siitä, että lopetettuasi liikkumisen vaihda kuiva paita ja kuivat sukat heti, kun se on mahdollista.
Edellä mainituista voi lähteä liikkeelle. Täydennetään jatkossa, kun tulee mieleen.
EDIT: Tänä aamuna aamulenkillä hoksasin, että unohdin listasta yhden tärkeän varusteen.
Otsalamppu
Suomessa on vuodesta melkoinen osa sellaista aikaa, jolloin normi päivätöissä käyvän liikkuminen töiden jälkeen tapahtuu pimeässä tai keinovalossa. Meidän asuinpiirissä katuvalotettuja reittejä on sen verran vähän, että niihin kyllästyy nopeasti. Otsalamppu on tähän ongelmaan oivallinen ratkaisu. Viime vuosina lamppujen kehitys on led-valojen ansiosta ollut todella huimaa. Nykyisten lamppujen koko ja hinta alkaa olla kohdallaan, eikä valotehostakaan tarvitse tinkiä. Paristot kestävät yllättävän hyvin ja lamput ovat miellyttäviä käyttää. Ihmisille, jotka haluavat poiketa pimeälläkin metsäteille, - poluille tai metsään, on otsalamppu ehdoton hankinta. Esimerkiksi tämä Otus on halpa ja valoteholtaankin ihan kelpo peli.
Päiväkirja
Tämä on varusteista tärkein, vaikkei sitä käytetäkään itse suorituksen aikana. Päiväkirja antaa kaikelle tekemiselle pohjan ja perspektiivin. Usein se mahdollistaa suunnitelmallisen tekemisen ja samalla auttaa kohti asetettua tavoitetta. Itse olen kokeillut monenlaisia päiväkirjoja eri formaateissa. Tarjolla on eri lajien paperiversioita ja netissä sähköisessä muodossa olevia. Juuri nyt, kun koirien tavoitteellinen treenaaminen on jäänyt vähemmälle pidän omasta liikkumisestani kirjaa Polar-sykemittarin mukana tulleella Polar Pro Trainer ohjelmalla. Se on laiskalle helppokäyttöinen ja lahjomaton. Sykemittariin tallentunut harjoitus voidaan purkaa päiväkirjaan ja siten sekä käytetty aika, että tehot kirjautuvat totuudenmukaisina ylös. Todella kätevä. Koirille on tullut markkinoille Sallan Maaritin toteuttamana CanisTempus treenipäiväkirja. Kannattaa tutustua.
Sykemittari
Vähäkin tavoitteellisemmin liikkuvan ei kannata olla mittaria hankkimatta. Sanoisin vielä, ettei kannata säästää ostamalla se halvin, vaan pienellä panostuksella saat mittarin, jonka ominaisuuksista on pitkässä juoksussa hyötyä. Minulla on Polar RS400 ja olen ollut tyytyväinen.
GPS-tallennin
Hankin syksyllä myLogger-tallentimen. Sen mitä sitä olen ehtinyt käyttää, on kokemukset olleet hyviä. Sekunnin välein kulkemasi reitin tallentava laite antaa mielenkiintoista tietoa. Se mittaa kulkemasi matkan ja nopeuden. Etenkin koirien kanssa liikuttaessa hyödyllinen kapine, sillä koirien silmämääräinen liikunnan tarkastelu voi heittää pahastikin. Loggeria tulen käyttämään suunnistuskisojen reittien tallentamiseen, mikä luo ihan uutta mielenkiintoista näkökulmaa jo muutenkin mielenkiintoiseen harrastukseen.
Valjaat, vetonaru ja vyö
Koiraurheilijan ehdottomat välineet. Valjaissa työskentelemään opetettu koira on liikkuvalle ihmiselle kultakimpale. Pystyt juoksemaan ja hiihtämään kädet vapaana. Työskentelemään oppinut koira myös osaa mennä ilman jatkuvaa nuuskuttelua pitkiäkin matkoja. Me olemme tehneet kaikenlaisia lenkkejä vetotreenien tapaan. Koirat osaavatkin käyttäytyä hienosti valjaissa. Kunnon vyöhön kannattaa satsata. Meillä on käytössä ManMatin vyö ja vetonarut, jotka ovat toimineet moitteetta.
Jalkineet
Usein unohdamme liikkuessamme, kuinka paljon koko homma on jalkojen terveydesta kiinni. Itse olen vannoutunut vaelluskenkien käyttäjä. Kunnon kenkä kestää ja on pitkän päälle kannattava sijoitus. Teen lähes kaikki maastolenkit niin kesäisin kuin talvisinkin Salomonin vaelluskengässä (hintaluokka 150-220e). Kesän juoksulenkeille hankin viime syksynä Salomonin maastojuoksukengän, joka sekin oli tiejuoksuun tarkoitettujen lenkkareiden jälkeen mainio ostos. Talvikeleillä Icebugin nastakenkä on ehdoton valinta. Koirien kanssa liikuttaessa on pito sekä mukavuus, että turvallisuus asia. Nastakenkä luo askeleeseen rentoutta ja siten vähentää rasitusta.
Aluskerrasto
Aina kun hikoilet, huomaat miten tärkeä on lähinnä ihoa olevan vaatteen toimivuus. Nykyajan tekniset materiaalit ovat ihanteellisia. Näissäkään ei kannata säästää. Muistutan tässä samalla myös siitä, että lopetettuasi liikkumisen vaihda kuiva paita ja kuivat sukat heti, kun se on mahdollista.
Edellä mainituista voi lähteä liikkeelle. Täydennetään jatkossa, kun tulee mieleen.
EDIT: Tänä aamuna aamulenkillä hoksasin, että unohdin listasta yhden tärkeän varusteen.
Otsalamppu
Suomessa on vuodesta melkoinen osa sellaista aikaa, jolloin normi päivätöissä käyvän liikkuminen töiden jälkeen tapahtuu pimeässä tai keinovalossa. Meidän asuinpiirissä katuvalotettuja reittejä on sen verran vähän, että niihin kyllästyy nopeasti. Otsalamppu on tähän ongelmaan oivallinen ratkaisu. Viime vuosina lamppujen kehitys on led-valojen ansiosta ollut todella huimaa. Nykyisten lamppujen koko ja hinta alkaa olla kohdallaan, eikä valotehostakaan tarvitse tinkiä. Paristot kestävät yllättävän hyvin ja lamput ovat miellyttäviä käyttää. Ihmisille, jotka haluavat poiketa pimeälläkin metsäteille, - poluille tai metsään, on otsalamppu ehdoton hankinta. Esimerkiksi tämä Otus on halpa ja valoteholtaankin ihan kelpo peli.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Menneitä ja tulevia
Joo. Yksi tämän blogin tarkoituksista on toimia oman liikkumisen kommentointipaikkana. Yhtälailla se varmaankin kertoo siinä sivussa koirien liikkumisesta.
Pieni katsaus menneeseen vuoteen. Ihan vaan muistin virkistykseksi ja pohjalle. Mitäs urheilemisen saralla tapahtuikaan?
Vuosi alkoin surullisissa merkeissä Tiitun epilepsiakohtausten takia. Suunnitelmat oli rakennettu talven 2010 koirahiihtokisoihin. Vaikea kohtausrypäs ja epilepsialääkityksen aloitus vei kuitenkin mahdollisuuden kilpailla. Koiraurheilun jäätyä siten pois ohjelmasta tuli omaankin liikkumiseen pientä takapakkia. Yritin kyllä liikkua koko talven ja pohjat kesän suunnistuskisoille eivät olleet lainkaan huonot.
Kevään tullessa aloitin juoksemisen kuitenkin jälkikäteen arvioiden liian innokkaasti. Keväällä tuli juostua useita suunnistuskisoja ja siihen päälle juoksutreenit. Jo vuosia vaivanneet akillesjänteet kipeytyivät. Elokuun alkuun asetettu kauden päätavoite veteraanien MM-suunnistukset Sveitsissä alkoi olla vaarassa. Kesäkuussa en juossut juurikaan. Jukolan viesti jäi suosiolla väliin.
Heinäkuu meni sitten fysikaalisessa hoidossa. Sain jänteisiin sähköä ja monenmoista muutakin hoitoa. Lepo ja hoidot auttoivatkin sen verran, että pystyin Sveitsissä juoksemaan kaikki kisat. Kunto toki oli mitä oli, mutta osallistumaan pääsin. Reissu oli muuten kerrassaan hieno kokemus. Koirien kanssa liikkuminen kesällä muodostui tuskalliseksi kuuman ja helteisen kesän vuoksi. Liekö kuumuudella ollut osansa siinä, että Tiitun epilepsia eteni pahempaan suuntaan. Lääkitystä jouduttiin nostamaan kesällä useammankin kohtauksen takia.
Edit: Lisätään tähän nyt vielä pahasti tulehtuneen umpilisäkkeen poisto 23.8.2010, josta toivuin yllättäväkin hyvin.
Syksyllä sain rauhallisella liikkumisella jalkojani hieman parempaan kuntoon. Treenasimme säiden viilennyttyä koirien kanssa ihan mukavasti ja päätin jo osallistua Tumpun kanssa canicrosskisoihin. Kisojen peruuntumiset ja Tumpun pieni loukkaantuminen ja lääkekuuri estivät lopulta osallistumisemme. Itse pääsin kuitenkin juoksemaan muutamia mukavia kisoja. Päälimmäisenä suunnistuksen SM-keskimatka Teuvalla ja canicrossin SM-viesti Porissa lainakoira Impan kanssa.
Loppuvuosi meni treenimielessä hyvin. Lumien tultua olen hiihtänyt sekä itsekseni, että koirien kanssa. Olemme myös pitäneet tarkoituksella juoksu- ja canicrosslenkkejä ohjelmassa. Jalkani ovat olleet ihan hyvässä kunnossa ja koirat liikkuneet innokkaasti. Marras-joulukuu oli erittäin hyvä treenijakso sekä minulle, että koirille.
Alkaneelle vuodelle olenkin asettanut mukavia tavoitteita. Talven aikana on tarkoitus osallistua hiihtosuunnistus- ja ampumahiihtokisoihin. Mitään tulostavoitteita ei ole. Olen tyytyväinen, jos saan talvelta muutamia kisoja kisailtua. Tavoitteena on pitää terveys sillä mallilla, että kesän suunnistuskisoihin voisi osallistua menneitä vuosia enemmän. Yhdessä on kavereiden kanssa jo sovittu Suomen Tunturisuunnistukseen osallistuminen. Muu kaikki on vielä avoinna. Niistä tarkemmin jatkossa.
Koirien kisatilanne on harmillinen. Se on kuitenkin vain hyväksyttävä, että näistä karvakuonoista ei kisakaveriksi ole. Pieniä virityksiä on ollut lainakoirien suhteen. Katsotaan syntyykö niistä mitään todellista.
Pieni katsaus menneeseen vuoteen. Ihan vaan muistin virkistykseksi ja pohjalle. Mitäs urheilemisen saralla tapahtuikaan?
Vuosi alkoin surullisissa merkeissä Tiitun epilepsiakohtausten takia. Suunnitelmat oli rakennettu talven 2010 koirahiihtokisoihin. Vaikea kohtausrypäs ja epilepsialääkityksen aloitus vei kuitenkin mahdollisuuden kilpailla. Koiraurheilun jäätyä siten pois ohjelmasta tuli omaankin liikkumiseen pientä takapakkia. Yritin kyllä liikkua koko talven ja pohjat kesän suunnistuskisoille eivät olleet lainkaan huonot.
Kevään tullessa aloitin juoksemisen kuitenkin jälkikäteen arvioiden liian innokkaasti. Keväällä tuli juostua useita suunnistuskisoja ja siihen päälle juoksutreenit. Jo vuosia vaivanneet akillesjänteet kipeytyivät. Elokuun alkuun asetettu kauden päätavoite veteraanien MM-suunnistukset Sveitsissä alkoi olla vaarassa. Kesäkuussa en juossut juurikaan. Jukolan viesti jäi suosiolla väliin.
Heinäkuu meni sitten fysikaalisessa hoidossa. Sain jänteisiin sähköä ja monenmoista muutakin hoitoa. Lepo ja hoidot auttoivatkin sen verran, että pystyin Sveitsissä juoksemaan kaikki kisat. Kunto toki oli mitä oli, mutta osallistumaan pääsin. Reissu oli muuten kerrassaan hieno kokemus. Koirien kanssa liikkuminen kesällä muodostui tuskalliseksi kuuman ja helteisen kesän vuoksi. Liekö kuumuudella ollut osansa siinä, että Tiitun epilepsia eteni pahempaan suuntaan. Lääkitystä jouduttiin nostamaan kesällä useammankin kohtauksen takia.
Edit: Lisätään tähän nyt vielä pahasti tulehtuneen umpilisäkkeen poisto 23.8.2010, josta toivuin yllättäväkin hyvin.
Syksyllä sain rauhallisella liikkumisella jalkojani hieman parempaan kuntoon. Treenasimme säiden viilennyttyä koirien kanssa ihan mukavasti ja päätin jo osallistua Tumpun kanssa canicrosskisoihin. Kisojen peruuntumiset ja Tumpun pieni loukkaantuminen ja lääkekuuri estivät lopulta osallistumisemme. Itse pääsin kuitenkin juoksemaan muutamia mukavia kisoja. Päälimmäisenä suunnistuksen SM-keskimatka Teuvalla ja canicrossin SM-viesti Porissa lainakoira Impan kanssa.
Loppuvuosi meni treenimielessä hyvin. Lumien tultua olen hiihtänyt sekä itsekseni, että koirien kanssa. Olemme myös pitäneet tarkoituksella juoksu- ja canicrosslenkkejä ohjelmassa. Jalkani ovat olleet ihan hyvässä kunnossa ja koirat liikkuneet innokkaasti. Marras-joulukuu oli erittäin hyvä treenijakso sekä minulle, että koirille.
Alkaneelle vuodelle olenkin asettanut mukavia tavoitteita. Talven aikana on tarkoitus osallistua hiihtosuunnistus- ja ampumahiihtokisoihin. Mitään tulostavoitteita ei ole. Olen tyytyväinen, jos saan talvelta muutamia kisoja kisailtua. Tavoitteena on pitää terveys sillä mallilla, että kesän suunnistuskisoihin voisi osallistua menneitä vuosia enemmän. Yhdessä on kavereiden kanssa jo sovittu Suomen Tunturisuunnistukseen osallistuminen. Muu kaikki on vielä avoinna. Niistä tarkemmin jatkossa.
Koirien kisatilanne on harmillinen. Se on kuitenkin vain hyväksyttävä, että näistä karvakuonoista ei kisakaveriksi ole. Pieniä virityksiä on ollut lainakoirien suhteen. Katsotaan syntyykö niistä mitään todellista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)