Hiihdossa venäläinen doping-ohjelma
Minua huvittaa suunnattomasti se, että kyseisen uutisen tapaista tietoa tuodaan esille kuin se oikeasti olisi joku suurikin paljastus. Vaikka monet pitävät Suomen hiihdon (voiko noin sanoa?) doping-ongelman jatkuvaa esillä pitämistä jo tarpeettomana, rohkenen olla erimieltä. Vasta tämä STT-oikeudenkäynti luo sellaisen tilanteen, että 90-luvulla vastuutehtävissä olleet joutuvat vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään. Vihdoinkin!
Oman lajini eli ampumahiihdon parissa tiedettiin jo ennen Lillehammerin olympialaisia, että hiihtäjillä on meneillään jotain uutta. Silloin ampumahiihtoliitti oli kuitenkin niin köyhä, ettei sillä ollut mahdollisuutta lähteä tuohon immunologiseen-ohjelmaan mukaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi ei.
Muistan kuitenkin hyvin ne keskustelut, joita käytiin Vuokatissa golf- ja tenniskursseilla käyneistä venäläisistä, jotka toivat suomalaisille puuttuvaa tietotaitoa analysoitaessa kunkin urheilijan profiilia suhteessa sairastumiseen, palautumiseen ja mm. hormoonitasoihin. Eikä tuo tieto ollut silloin mikään suuri salaisuus. Minusta on naurettavaa väittää, etteikö hiihdon lajijohtajat olleet tietoisia siitä mitä tehtiin, kun tuo tieto oli levinnyt jo meidänkin nurkille saakka.
Pakko on vielä korostaa, että koko tuossa uutisen ohjelmassa oli mitä todennäköisimmin paljon sallittua ja puhdasta. Siitä oli kuitenkin helppo livetä harmaalle ja lopulta pikimustalle alueelle kuten historia todistaa.
Jos jotain kiinnostaa kuulla lisää, laitapa viestiä.
torstai 31. maaliskuuta 2011
torstai 24. maaliskuuta 2011
Annin tarina
Juttelin eilen nuorten kanssa tästä viedosta ja sen herättämistä tunteista. Otanta oli toki pieni ja valikoitunutkin, koskapa kyseessä oli opettamani luokka. Nuoret osaavat nykyisin keskustella. He sanovat mielipiteensä ja osaavat myös perustella. Mielenkiintoista oli havaita, että itselleni tuli hyvinkin lohdullinen olo tulevaisuuden suhteen näiden nuorten näkemysten kautta.
Oman kokemukseni perusteella - siis työni ja harrastuksieni - tämä esille nostettu Annin tarina ei ole millään tavalla poikkeuksellinen. Nuoret eilen myös myönsivät, että Annin kaltaisia on joka pitäjässä, jopa jokaisessa koulussa. Nuoret etsivät itseään ja rajoajaan. Niin on aina ollut ja on myös oleva. Miksi siis tästä on tehty näin iso numero? Miksi Jumala on vedetty mukaan ratkaisemaan yksittäisiä ja perin normaaleja nuoren kasvuun ja kehitykseen kuuluvia ristiriitoja? Onko Jumala vain tietynlaisten ihmisten Jumala?
Keskustelu eilen nuorten kanssa vei siihen suuntaan, että uskoa, raamattua ja Jumalaa käytetään välikappaleena joidenkin ainakin nuorille tuntemattomien tarkoitusperien ajamiseen. Fiksua ja syvällistä pohtia asiaa näin. Eilisen keskustelun perusteella nuorisolle maailma ei ole niin mustavalkoinen ja ehdoton paikka, kuin Älä alistu-kampanja Annnin tarinalla tahtoo kertoa.
Mitä ajattelevat ne bi- tai homoseksuaalinuoret, joille Jumala ei ilmestykään kuten Annille kertomaan kuinka asioiden oikeasti tulisi olla? Kun he ovat itsensä ja ajatuksiensa kanssa hukassa ympäristön kiusaamina ja Jumala on hiljaa, kääntyykö tämä ehkä hyväksi tarkoitettu Annin tarina lopulta näitä nuoria vastaan. Tehdäänkö näillä kampanjoilla ja ylipäätään ahdasmielisillä asenteilla uskosta, raamatusta ja Jumalasta se lopullinen tuomitsija? En ihmettele, että arkkipiispa ehti jo sanoutumaan irti tästä. Nuoret elävät herkässä vaiheessa aikuistuessaan. On täysin eri asia pyrkiä vaikuttamaan aikuisten homo-asenteisiin kuin nuorten. Mahtoikohan tämä käydä mielessä niillä, jotka tätä kampanjaa lanseerasivat liikkeelle?
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Koko maailma silmien edessä
Viime päivien ja viikkojenkin tapahtumat sai havahtumaan kuinka tieto tavoittaa meidät. Olen viettänyt netissä enemmän aikaani vuorokaudessa kuin koskaan. Japanin tapahtumat päivittyvät netin kautta minuuttien välein. Suoraa uutislähetystä voi seurata useiden uutistoimistojen nettisivujen kautta.
Mitä enemmän ja tiiviimmin seuraa, sitä suurempi tiedonjano on. Koukuttavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Yhtäkkiä jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että mediat ottavat katasrofista kaiken sen irti mitä saatavissa on. Tuli vähän mässäilyn maku. Kun Libyan kriisi näyttää nyt syvenevän, hyökkää media nyt sen kimppuun. Maanjäristys, tsunami ja ydinvoimaloiden tilanne ei enää ylitä uutiskynnystä. Siitä on otettu jo kaikki irti. Kukapa enää muistaa Haitia ja sen jälleenrakentamista äärimmäisessä köyhyydessä.
Olen oppinut paljon maanjäristyksistä, tulivuorista ja ylipäätään maapallomme toiminnasta. Netistä voi löytää myös oikeasti mielenkiintoista. Nettisivuille päivittyvät reaaliajassa säätiedot, auringon toiminta, radioaktiivinen säteily, maanjäristykset, tulivuorten toiminta jne jne jne, jos vain osaa etsiä. Nuo kaikki on tullut vastaan seikkaillessani netissä Japanin murhenäytelmän tiimoilta.
Näyttöpäätteen kautta Japanissa tapahtunut ei tunnu oikein miltään. Siitä on vaikea saada otetta. Mittaluokka on niin iso, ettei Ruotsalon hirsimökin nurkkahuoneesta tapahtunutta voi käsittää. Koskettavin näkemäni uutisvideo Japanista on kahdesta koirasta tsunamin tuhon keskellä. Kuvaavaa on myös, että ydinvoimaloita enemmän mieltäni liikutti uutinen jääkarhu Knutin kuolemasta Berliinin eläintarhassa. Se on sen mittaluokan uutinen, jonka voi käsittää. Toki olen seurannut uutisia Knutista ja sen kamppailusta elämästä hoitajansa Thomaksen hoivissa menettetyään emonsa. Aihe tuli tutuksi. Nyt alla olevien kuvien kaksikko on poissa. Thomas kuoli vuonna 2008 vain 44-vuotiaana. Knut kuoli 4-vuotiaana Berliinin eläintarhassa eilen. Toivottavasti kaverukset löytävät toisensa jossain tämän ajan tuolla puolen...
Mitä enemmän ja tiiviimmin seuraa, sitä suurempi tiedonjano on. Koukuttavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Yhtäkkiä jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että mediat ottavat katasrofista kaiken sen irti mitä saatavissa on. Tuli vähän mässäilyn maku. Kun Libyan kriisi näyttää nyt syvenevän, hyökkää media nyt sen kimppuun. Maanjäristys, tsunami ja ydinvoimaloiden tilanne ei enää ylitä uutiskynnystä. Siitä on otettu jo kaikki irti. Kukapa enää muistaa Haitia ja sen jälleenrakentamista äärimmäisessä köyhyydessä.
Olen oppinut paljon maanjäristyksistä, tulivuorista ja ylipäätään maapallomme toiminnasta. Netistä voi löytää myös oikeasti mielenkiintoista. Nettisivuille päivittyvät reaaliajassa säätiedot, auringon toiminta, radioaktiivinen säteily, maanjäristykset, tulivuorten toiminta jne jne jne, jos vain osaa etsiä. Nuo kaikki on tullut vastaan seikkaillessani netissä Japanin murhenäytelmän tiimoilta.
Näyttöpäätteen kautta Japanissa tapahtunut ei tunnu oikein miltään. Siitä on vaikea saada otetta. Mittaluokka on niin iso, ettei Ruotsalon hirsimökin nurkkahuoneesta tapahtunutta voi käsittää. Koskettavin näkemäni uutisvideo Japanista on kahdesta koirasta tsunamin tuhon keskellä. Kuvaavaa on myös, että ydinvoimaloita enemmän mieltäni liikutti uutinen jääkarhu Knutin kuolemasta Berliinin eläintarhassa. Se on sen mittaluokan uutinen, jonka voi käsittää. Toki olen seurannut uutisia Knutista ja sen kamppailusta elämästä hoitajansa Thomaksen hoivissa menettetyään emonsa. Aihe tuli tutuksi. Nyt alla olevien kuvien kaksikko on poissa. Thomas kuoli vuonna 2008 vain 44-vuotiaana. Knut kuoli 4-vuotiaana Berliinin eläintarhassa eilen. Toivottavasti kaverukset löytävät toisensa jossain tämän ajan tuolla puolen...
perjantai 11. maaliskuuta 2011
Mitä jätämme lapsillemme?
Työpaikalla purettiin vanha kirjasto. Ikivanhoja käsikirjaston kirjoja oli keväällä kastattu liikuntasalin pöydille poisvietäviksi. Ilmoitettiin, että sieltä voi hakea itselleen tarpeelliseksi katsomiaan teoksia. Loput sitten menee mitä ilmeisimmin kaatopaikalle, koskapa niillä ei ole rahallista arvoa. Osa varmaan joutikin, mutta meni sinne takuulla mielenkiintoistakin luettavaa.
Keräsin pöydiltä nopeasti muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia teoksia.Yksi oli Leena Ahon kirja Lapsi, luonto ja kasvatus (wsoy 1987). Lueskelin kirjaa eilettäin bussimatkalla Vuokattiin ja takaisin. Kirjassa uusina esitetyt viittaukset mm. koululaitokseemme ovat jo vanhentunutta tietoa. Aho piirtää kuitenkin helppotajuisesti kuvaa siitä muutoksesta, mikä lasten kasvatuksessa on tapahtunut suhteessa luontoon ja ympäristöömme. Kirjassa on paljon viittauksia tutkimuksiin, joissa on pyritty selvittämään luonnon ja luontokasvatuksen merkitystä lapsen kehittymiselle.
Poikkeuksetta kaikki tulokset viittaavat siihen, että luonnossa saadut kokemukset ovat kasvun ja kehittymisen kannalta merkittäviä. Muodostaessaan kuvaa maailmasta, jossa elää, sekä kuvaa omasta itsestään lapselle voivat kaikkein merkityksellisimpiä kokemuksia olla näkö- ja kuuloaistimusten ohella maku-, haju- ja tuntoaisteilla. Havainnot ja vastaanotetut ärsykkeet muovaavat kokemuksia, joiden varaan myöhemmin syntyvät käsitteet ja sanat.
Elämme maailmassa, joka on kasvanut ja avautunut nopeammin kuin kykymme sitä hahmottaa on pysynyt mukana. Luulemme, että kykenemme itse hallitsemaan koko maailmaa tai fyysisenä paikkana koko maapalloa. Parasta aikaa katselen suoraa nettilähetystä Japanin maanjäristyksestä. Silmämme, korvamme ja tajuntamme täyttää uutistulva ympäri maailmaa. Jopa kuvat avaruudesta ovat silmiemme edessä naksauttamalla etusormella hiiren painiketta. Kaikenlainen teknistyminen on luonut uudenlaisen maailman arvoineen. Pahinta ja surullisinta, mitä tuosta edellisestä on seurannut, on ajatuksemme siitä, että lapsemme tarvitsevat kehittyäkseen nyt ja heti tuon kaiken tiedon. Lastemme tulee kasvaa tuohon samaan maailmaan.
Aiemmin lapsille riitti kasvuympäristöksi kodin pihapiiri ja lähikoulun ympäristö. Niissä saadut kokemukset sisälsivät mahdollisuuden nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea. Lasten ei tarvinnut oppia kännyköitä, nettejä tai pleikkareita, joissa vain nähdään ja kuullaan. Koulussa oppiaineena oli kotiseutuoppi, jossa ihmiseksi kasvamisen palikoita etsittiin turvallisesta ympäristöstä läheltä kotoa käistteistä ja asioista, jotka oli mahdollista lapsen tasolla ymmärtää ja kokea todeksi. Maailma oli enemmän lapsen kokoinen.
Katsellessani ympärilleni minusta tuntuu, että lapsemme joutuvat tänä päivänä kasvamaan maailmaan, joka on liian iso. Vaadimme liikaa, jos omassa teknistyneessä ja globaalissa maailmassamme kuvittelemme lastemme pystyvän kasvavan suoraan siihen maailmaan. Luonnon antama mahdollisuus tuntea ja omaksua niitä tietoja, taitoja ja tuntemuksia, mitä aikuiseksi kasvamiseen tarvitaan, on ainutlaatuinen. Jos kuvittelemme korvaavamme sen jollain muulla, olemme pahasti hukassa. Leena Aho kirjoittaa näin:
"Pieni lapsi tuntee yhteenkuuluvuutta luontoon. Saman yhteenkuuluvuuden tunteen on sanottu olevan niillä ihmisryhmillä, joita ekspansiivinen rotumme sanoo primitiivisiksi kansoiksi tai luonnonkansoiksi. Yhteenkuuluvuuden tunne saattaa säilyä vain niin kauan, kun yksilö elää omassa sosiaalisessa yhteisössään ja sen kulttuuri ohjaa hänen käyttäytymistään. Kun hän siirtyy teknistyneen kulttuurin piiriin, hän omaksuu sen suhtautumistavat ja arvot, kenties täysin toisenlaiset kuin hänen entisen yhteisönsä. Vastaavalla tavalla lapsi kasvaessaan erkanee fyysisestä ja psyykkisestä yhteydestään hiekkaan ja aurinkoon. Kasvatukselle ja opetukselle on annettu osavastuu siitä, että lapsi varttuessaankin pitää itseään osana luontoa, ymmärtää olevansa siitä riippuvainen ja siihen vaikuttava tekijä."
Aho lainaa ruotsalaisen Rolf Edbergin ajatusta: "Kun avaruuden tulet, veden kohina rantoja vasten ja tuulen humina puissa lakkaavat olemasta olennnainen osa elämäämme, katoaa identiteetistämme jotakin."
Minusta meidän on astuttava muutama askel taaksepäin. Tämän sukupolven, joka vielä muistaa ja osaa kertoa luonnosta ja ihmisen osasta siinä, on se tehtävä. Meidän on kerrottava, että toisenlainenkin maailma on olemassa. Sellainen maailma, jonka voi haistaa, maistaa ja tuntea ihollaan. Meidän on kerrottava siksikin, että ainakin ne, jotka haluaisivat siitä kuulla, kuulisivat sen. Loppuun hyvin aiheeseen sopiva Veikko Haakanan hieno runo:
Älkäämme lakatko tarinoimasta
muistelemasta mitä oli ennen
ja vähän vieläkin,
sillä kun nämä jotka jäävät
ja menettävät vähä vähältä
lopulta kaiken
he muistavat kuulemansa
ja havahtuvat
kuinka oli ja kuinka voisi olla.
Silloin he tekevät sen
kapinan johon meillä ei ollut yksimielisyyttä.
Keräsin pöydiltä nopeasti muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia teoksia.Yksi oli Leena Ahon kirja Lapsi, luonto ja kasvatus (wsoy 1987). Lueskelin kirjaa eilettäin bussimatkalla Vuokattiin ja takaisin. Kirjassa uusina esitetyt viittaukset mm. koululaitokseemme ovat jo vanhentunutta tietoa. Aho piirtää kuitenkin helppotajuisesti kuvaa siitä muutoksesta, mikä lasten kasvatuksessa on tapahtunut suhteessa luontoon ja ympäristöömme. Kirjassa on paljon viittauksia tutkimuksiin, joissa on pyritty selvittämään luonnon ja luontokasvatuksen merkitystä lapsen kehittymiselle.
Poikkeuksetta kaikki tulokset viittaavat siihen, että luonnossa saadut kokemukset ovat kasvun ja kehittymisen kannalta merkittäviä. Muodostaessaan kuvaa maailmasta, jossa elää, sekä kuvaa omasta itsestään lapselle voivat kaikkein merkityksellisimpiä kokemuksia olla näkö- ja kuuloaistimusten ohella maku-, haju- ja tuntoaisteilla. Havainnot ja vastaanotetut ärsykkeet muovaavat kokemuksia, joiden varaan myöhemmin syntyvät käsitteet ja sanat.
Elämme maailmassa, joka on kasvanut ja avautunut nopeammin kuin kykymme sitä hahmottaa on pysynyt mukana. Luulemme, että kykenemme itse hallitsemaan koko maailmaa tai fyysisenä paikkana koko maapalloa. Parasta aikaa katselen suoraa nettilähetystä Japanin maanjäristyksestä. Silmämme, korvamme ja tajuntamme täyttää uutistulva ympäri maailmaa. Jopa kuvat avaruudesta ovat silmiemme edessä naksauttamalla etusormella hiiren painiketta. Kaikenlainen teknistyminen on luonut uudenlaisen maailman arvoineen. Pahinta ja surullisinta, mitä tuosta edellisestä on seurannut, on ajatuksemme siitä, että lapsemme tarvitsevat kehittyäkseen nyt ja heti tuon kaiken tiedon. Lastemme tulee kasvaa tuohon samaan maailmaan.
Aiemmin lapsille riitti kasvuympäristöksi kodin pihapiiri ja lähikoulun ympäristö. Niissä saadut kokemukset sisälsivät mahdollisuuden nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea. Lasten ei tarvinnut oppia kännyköitä, nettejä tai pleikkareita, joissa vain nähdään ja kuullaan. Koulussa oppiaineena oli kotiseutuoppi, jossa ihmiseksi kasvamisen palikoita etsittiin turvallisesta ympäristöstä läheltä kotoa käistteistä ja asioista, jotka oli mahdollista lapsen tasolla ymmärtää ja kokea todeksi. Maailma oli enemmän lapsen kokoinen.
Katsellessani ympärilleni minusta tuntuu, että lapsemme joutuvat tänä päivänä kasvamaan maailmaan, joka on liian iso. Vaadimme liikaa, jos omassa teknistyneessä ja globaalissa maailmassamme kuvittelemme lastemme pystyvän kasvavan suoraan siihen maailmaan. Luonnon antama mahdollisuus tuntea ja omaksua niitä tietoja, taitoja ja tuntemuksia, mitä aikuiseksi kasvamiseen tarvitaan, on ainutlaatuinen. Jos kuvittelemme korvaavamme sen jollain muulla, olemme pahasti hukassa. Leena Aho kirjoittaa näin:
"Pieni lapsi tuntee yhteenkuuluvuutta luontoon. Saman yhteenkuuluvuuden tunteen on sanottu olevan niillä ihmisryhmillä, joita ekspansiivinen rotumme sanoo primitiivisiksi kansoiksi tai luonnonkansoiksi. Yhteenkuuluvuuden tunne saattaa säilyä vain niin kauan, kun yksilö elää omassa sosiaalisessa yhteisössään ja sen kulttuuri ohjaa hänen käyttäytymistään. Kun hän siirtyy teknistyneen kulttuurin piiriin, hän omaksuu sen suhtautumistavat ja arvot, kenties täysin toisenlaiset kuin hänen entisen yhteisönsä. Vastaavalla tavalla lapsi kasvaessaan erkanee fyysisestä ja psyykkisestä yhteydestään hiekkaan ja aurinkoon. Kasvatukselle ja opetukselle on annettu osavastuu siitä, että lapsi varttuessaankin pitää itseään osana luontoa, ymmärtää olevansa siitä riippuvainen ja siihen vaikuttava tekijä."
Aho lainaa ruotsalaisen Rolf Edbergin ajatusta: "Kun avaruuden tulet, veden kohina rantoja vasten ja tuulen humina puissa lakkaavat olemasta olennnainen osa elämäämme, katoaa identiteetistämme jotakin."
Minusta meidän on astuttava muutama askel taaksepäin. Tämän sukupolven, joka vielä muistaa ja osaa kertoa luonnosta ja ihmisen osasta siinä, on se tehtävä. Meidän on kerrottava, että toisenlainenkin maailma on olemassa. Sellainen maailma, jonka voi haistaa, maistaa ja tuntea ihollaan. Meidän on kerrottava siksikin, että ainakin ne, jotka haluaisivat siitä kuulla, kuulisivat sen. Loppuun hyvin aiheeseen sopiva Veikko Haakanan hieno runo:
Älkäämme lakatko tarinoimasta
muistelemasta mitä oli ennen
ja vähän vieläkin,
sillä kun nämä jotka jäävät
ja menettävät vähä vähältä
lopulta kaiken
he muistavat kuulemansa
ja havahtuvat
kuinka oli ja kuinka voisi olla.
Silloin he tekevät sen
kapinan johon meillä ei ollut yksimielisyyttä.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Kappa
On vielä palattava Kaisa Mäkäräiseen.
Eksyin Kaisan - tuttavallisesti Kappa - kotisivujen kautta vieraskirjaan. Hämmentävää lukea sitä onnitteluviestien määrää ympäri maailman. Vaikka Kaisan mm-kulta on saanutkin julkisuudessa tilaa, tuskin silti osaamme käsittää sitä julkisuusarvoa, mikä sympaattisen suomalaisurheilijan persoonaan maailmalla liittyy.
Oikeastaan tuo Kaisan peroona ja ulkoinen olemus on mielenkiintoinen. Liekö siinä vilpittömyydessä ja avoimuudessa, jolla hän valloittaa kuuntelijat, jotain viitteitä ympäristöstä, jossa hän on urheilijana kasvanut. Kaisaa ei voi pitää tuotteena, joka olisi brändätty. Laskelmoivaan julkisuuskuvan luomiseen ei ampumahiihtoliitolla, tuskin Kaisan taustajoukoillakaan, ole ollut resursseja. Kaikki olemassa oleva on satsattava treenaamiseen ja sen tarvitsemiin olosuhteisiin.
Kaisan herkkä ja sympaattinen olemus näyttää uppoavan meihin suomalaisiin. Vieraskirjan lukuisissa onnittelukirjoituksissa kerrotaan kyynelten vierähtäneen poskille mm-kullan ratkettua. Aikuiset miehenköriläät herkistyvät kirjoittamaan ylisanoja vieraskirjaan tavalla, jota harvoin näkee.
Edellisessä kirjoituksessani mainitsema Magdalena Neuner ponnistaa ihan eri lähtökohdista kuin Kaisa. Sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden tarpeisiin on löydetty ja luotu kaunis urheilijakuva. Saksassa Lena on suuri tähti ja idoli. Meillä Kaisa on olllut omissa oloissaan puurtaja. Urheilu ja etenkin ampumahihto on siitä hieno asia, että molemmista lähtökohdista voi tulla maailman parhaaksi.
Eksyin Kaisan - tuttavallisesti Kappa - kotisivujen kautta vieraskirjaan. Hämmentävää lukea sitä onnitteluviestien määrää ympäri maailman. Vaikka Kaisan mm-kulta on saanutkin julkisuudessa tilaa, tuskin silti osaamme käsittää sitä julkisuusarvoa, mikä sympaattisen suomalaisurheilijan persoonaan maailmalla liittyy.
Oikeastaan tuo Kaisan peroona ja ulkoinen olemus on mielenkiintoinen. Liekö siinä vilpittömyydessä ja avoimuudessa, jolla hän valloittaa kuuntelijat, jotain viitteitä ympäristöstä, jossa hän on urheilijana kasvanut. Kaisaa ei voi pitää tuotteena, joka olisi brändätty. Laskelmoivaan julkisuuskuvan luomiseen ei ampumahiihtoliitolla, tuskin Kaisan taustajoukoillakaan, ole ollut resursseja. Kaikki olemassa oleva on satsattava treenaamiseen ja sen tarvitsemiin olosuhteisiin.
Kaisan herkkä ja sympaattinen olemus näyttää uppoavan meihin suomalaisiin. Vieraskirjan lukuisissa onnittelukirjoituksissa kerrotaan kyynelten vierähtäneen poskille mm-kullan ratkettua. Aikuiset miehenköriläät herkistyvät kirjoittamaan ylisanoja vieraskirjaan tavalla, jota harvoin näkee.
Edellisessä kirjoituksessani mainitsema Magdalena Neuner ponnistaa ihan eri lähtökohdista kuin Kaisa. Sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden tarpeisiin on löydetty ja luotu kaunis urheilijakuva. Saksassa Lena on suuri tähti ja idoli. Meillä Kaisa on olllut omissa oloissaan puurtaja. Urheilu ja etenkin ampumahihto on siitä hieno asia, että molemmista lähtökohdista voi tulla maailman parhaaksi.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Pyssynkantohiihto
Perin ajankohtainen aihe - monestakin syystä.
Kävin eilettäin ampumahiihtokisoissa. Siis oikein osallistuin. Jos muisti ei pahasti petä, on edellisestä ah-kisastani aikaa reilusti. Edellisen kerran starttasin pyssyn kanssa ladulle numerolappu rinnassa 1997 Kestilässä. Eilinen osoitti kouriin ja moneen muuhunkin paikkaan tuntuvasti, että kyse on vaativasta lajista. En osannut arvatakaan kuinka vaativasta.
Totaalisen kuntourheilupohjaisen hiihtoharrastuksen ja kilpaa hiihtämisen välillä on vissi ero. Tuo ero tuli enemmän kuin todeksi rynnättyäni lähtömerkin jälkeen kuin vanhasta muistista kahden kilometrin lenkille ennen ensimäistä makuu-ammuntaa. Kierroskierrokselta tuntui pahemmalta. Viimeinen kierros oli taistelua kohti maalia. Kolme ensimmäistä ammuntaa meni ihan ok - 0-1-1. Viimeisellä pystypaikalla ei homma ollut enää lainkaan hallinnassa. Hämärän rajamailla haukoin henkeäni ja sain sentään tuurilla yhden taulun alas. Vaikeaa, raskasta, mutta mukavaa! Viikon päästä uudelleen.
Eilen osui Kaisa Mäkäräiselle päivä, joka sinetöi tietyllä tapaa hänen urheilu-uransa. Lajin maailmanmestaruus on meriitti, jota ei oteta pois, eikä unohdeta. Jo pitkään huipun tuntumassa kilpaillut Kaisa otti viimein sen tarvittavan askeleen, joka vie hänet tasolle, johon hyvin harva yltää. Fantastista, liikuttavaa! Kaisa on urheillut olosuhteissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin täydelliset. Ampumahiihtoliiton taloudelliset koukerot ja Kaisa Variksen dopingin tumma varjo eivät todellakaan ole helpottaneet tietä maailman huipulle. Siltikin sinne on mahdollista päästä.
Jostain syystä seuraan muita tarkemmin tämän...
...viehättävän naisampumahiihtäjän edesottamuksia. Hän on Saksan Magdalena Neuner. Todella piinkova urheilija, joka rehdisti ja hymyillen tunnusti Kaisan paremmuuden. Hän totesi virheitä voivan sattua kaikille menetettyään katkerasti maailmanmestaruuden viimeisellä ampumapaikalla kahteen ohilaukaukseen.
Kävin eilettäin ampumahiihtokisoissa. Siis oikein osallistuin. Jos muisti ei pahasti petä, on edellisestä ah-kisastani aikaa reilusti. Edellisen kerran starttasin pyssyn kanssa ladulle numerolappu rinnassa 1997 Kestilässä. Eilinen osoitti kouriin ja moneen muuhunkin paikkaan tuntuvasti, että kyse on vaativasta lajista. En osannut arvatakaan kuinka vaativasta.
Totaalisen kuntourheilupohjaisen hiihtoharrastuksen ja kilpaa hiihtämisen välillä on vissi ero. Tuo ero tuli enemmän kuin todeksi rynnättyäni lähtömerkin jälkeen kuin vanhasta muistista kahden kilometrin lenkille ennen ensimäistä makuu-ammuntaa. Kierroskierrokselta tuntui pahemmalta. Viimeinen kierros oli taistelua kohti maalia. Kolme ensimmäistä ammuntaa meni ihan ok - 0-1-1. Viimeisellä pystypaikalla ei homma ollut enää lainkaan hallinnassa. Hämärän rajamailla haukoin henkeäni ja sain sentään tuurilla yhden taulun alas. Vaikeaa, raskasta, mutta mukavaa! Viikon päästä uudelleen.
Eilen osui Kaisa Mäkäräiselle päivä, joka sinetöi tietyllä tapaa hänen urheilu-uransa. Lajin maailmanmestaruus on meriitti, jota ei oteta pois, eikä unohdeta. Jo pitkään huipun tuntumassa kilpaillut Kaisa otti viimein sen tarvittavan askeleen, joka vie hänet tasolle, johon hyvin harva yltää. Fantastista, liikuttavaa! Kaisa on urheillut olosuhteissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin täydelliset. Ampumahiihtoliiton taloudelliset koukerot ja Kaisa Variksen dopingin tumma varjo eivät todellakaan ole helpottaneet tietä maailman huipulle. Siltikin sinne on mahdollista päästä.
Jostain syystä seuraan muita tarkemmin tämän...
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
The Gorgeous Blogger
Oho. En yleensä innostu mistään tämmöisistä ketjuista. Nyt on tuntuu kuitenkin, että tää on vähän velvollisuus. Sain tämän tunnustuksen kaukaa pohjoisesta Tuirelta (Kiitos!), jonka mukavaa blogia Turskatynnyri olen jo pidemmän aikaa seuraillut. Sieltä löytyy mm. upeita kuvia hienoista maisemista ja kivasti kirjoitettuja juttaja arjen sattumuksista, sekä kahdesta ihan valkkarin näköisestä koirasta.
Tunnustuksen saaneen pitää vastata viiteen kysymykseen. Yritän parhaani.
1. Milloin aloitit blogisi?
Tämä Nurkkahuoneesta on vasta muutaman kuukauden vanha yritys. Aiemmin kirjoittelin QdesQ-blogia muistaakseni 2005 vuodesta alkaen. Lisäksi on koirille oma blogi Suuressa Tarhassa.
2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?
Tämä blogi hakee paikkaansa kuin Päätalon Herkon uuni. Yleensä kirjoitan siitä, mikä minua kiinnostaa, suututtaa, ihastuttaa tai vihastuttaa. Paljon tulee kirjoitettua koirista, eläimistä yleensä, luonnosta ja urheilusta. En halua rajata mitään pois, enkä keskittyä tarkoituksellisesti mihinkään. Aiemmin vanhassa blogissa toin esille mm. Vattajan hiekkarannan ja puolustusvoimien toiminnan ristiriitaa. Jotenkin ei virtaa enää siihen riitä.
3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Tuskin mikään. Usein mietinkin mahtaako ketään kiinnostaa mitä kirjoitan. Toisaalta en anna sen häiritä :)
4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jo ihan alkuun kirjoittelin omaksi ilokseni itselleni. Toki oli muutamia blogeja, joita seurailin ja sitä kautta tutustuin tähän maailmaan. Matkan varrella tuli sitten kiinnostavia aiheita, joista kirjoittelin säännöllisesti pidemmän aikaa. Nyt sellaista tarvetta ei oikein ole.
5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Ehdottomasti pitäisi kirjottaa useammin ja säännöllisesti. Monet hyvät ideat ja fiilikset menee jo lyhyessä hetkessä ohi. Kun jättää jonkun asian kirjoittamatta ajatuksella, että huomenna sitten, on asia ehtinyt vanheta.
Ja sitten tämä pitäisi laitta eteenpäin. Haluan antaa The Georgeus Blogger tunnustuksen Taviokuurnalle. Blogista löytyy mielenkiintoista ja asiantuntevaa juttua luonnosta.
lauantai 5. maaliskuuta 2011
Mitäs jos?
Minusta on mielenkiintoista aina välillä pyrkiä kyseenalaistamaan tuttuja yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Mielelläni teen sitä astumalla pari askelta taaksepäin nähdäkseni metsän puilta ja hahmottaakseni pienten yksityiskohtien sijaan isompia kokonaisuuksia. Tästä näkökulmasta tarinaa - niin toivottavasti ette kyllästy - edelleen liikunnan merkityksestä koiralle.
Tuskin kiistetään sitä, että koira polveutuu villieläimestä. Se miten tuo villieläin näkyy nykypäivän koirassa tuntuu olevan niin tutkijoille, kuin koiraharrastajillekin ratkaisematon kysymys. Koiran ja suden vertaaminen keskenään toistuu niin laumakäyttäytymisen, ruokailutottumusten, ongelmakoirien ja kouluttamisenkin kohdalla.
Olen jo aiemminkin ottanut esille reilun vuoden ikäisen laumastaan lähteneen pantasuden liikuntamäärän - reilu 1000 km kuukaudessa. Liikkuminen ja riittävä fyysinen suorituskyky ovat luonnossa elävän elinehto. Liikunta lähtee täysin eri lähtökohdista kuin nykykoiran hihnalenkit. Liikunnan tarpeen määrää elossapysyminen. Saalistaminen, pakeneminen, lepo ja energian säästäminen ovat villieläimelle sekä perimässä tulevia, että opittuja ominaisuuksia.
Nykykoiralta voi löytää vaihtelevassa määrin käyttäytymismalleja, jotka muistuttavat edellä mainittuja suden toimintoja. Näitä piirteitä pyritään osin kartoittamaan esim. luonnetestin avulla. Testissä mitattavissa osa-alueissa tuomarit arvioivat koiran käyttäytymistä pyrkimyksenä löytää luonteenpiirteitä mm. puolustus- tai taisteluhalu. Luonnetestin avulla mitatut ominaisuudet kertovat omistajalle koirasta hyödyllistä tietoa. Ainakin meillä molempien koirien luonnetesti oli perin osuva arvio siitä, millainen koira arkipäivän tilanteissakin on.
Kerätessäni tietoa meidän koirien liikkumisesta havahduin pohtimaan nykykoiran liikkumisen tarvetta sen mahdollisen perimän kautta. Jos koiralla on edelleen geeneissään toimintaa ohjaavina alkukantaisia ominaisuuksia vaikkapa saalistamiseen liittyen, miten nykykoiran liikkuminen mahdollistaa tuon ominaisuuden esilletuloa. Siis - jos toiminnan laukaisevana tekijänä on riista-, paimennus-, ajo- tai puolustusvietti, millaiset mahdollisuudet näiden viettien kautta koiralla on toteuttaa itseään. Jos koira tarvitsee perimänsä kautta riittävän ärsykkeen toimiakseen fyysisesti tietyllä tasolla, jääkö nykykoiralla liian usein liikunta sellaiseksi, ettei koiralla ole mitään syytä liikkua. Niin mitäpä jos?
Kaikki se mitä meidän koirien liikunnasta olen tallentanut tukee tuota edellä esitettyä ajatusta. Tiitun rynnätessä edellä kulkevan hirven perään naksahti sen päässä päälle sellainen tila, jota en ole koskaan nähnyt. Sen toimintaa ohjasivat sellaiset voimat, joita ei arkipäivän tilanteissa mitenkään saa aikaiseksi. Tässä yhteydessä tulee mielee metsästyskoirien liikunta. Niiden liikuntaa ohjaavat vietit ja vaistot, joita normi paimenkoira pääsee todennäköisesti toteuttamaan vain karatessaan omistajaltaan kuten Tiitu hirven perään.
Katsoessani isossa kuvassa nykykoirien elämää liikkumisen näkökulmasta nousee mieleen monenlaisia ajatuksia. Päälimmäisenä mielessä on se, että koiran tarvetta käyttää kroppaansa ei ymmärretä alkuunkaan koiraharrastuksessa. Koko koiraharrastamisen kulttuuri poislukien metsästyskoirat ja ihan joitain marginaaliryhmiä on unohtanut miksi koiran kaltainen eläin ylipäätään liikkuu. Enkä nosta itseäni arkipäivän tekemisessä muiden yläpuolelle. Havahduin vain taas, että mitäs jos kaikki se mitä pidetään oikeana koiran perustarpeiden suhteen perustuukin täysin vääriin olettamuksiin.
Tuskin kiistetään sitä, että koira polveutuu villieläimestä. Se miten tuo villieläin näkyy nykypäivän koirassa tuntuu olevan niin tutkijoille, kuin koiraharrastajillekin ratkaisematon kysymys. Koiran ja suden vertaaminen keskenään toistuu niin laumakäyttäytymisen, ruokailutottumusten, ongelmakoirien ja kouluttamisenkin kohdalla.
Olen jo aiemminkin ottanut esille reilun vuoden ikäisen laumastaan lähteneen pantasuden liikuntamäärän - reilu 1000 km kuukaudessa. Liikkuminen ja riittävä fyysinen suorituskyky ovat luonnossa elävän elinehto. Liikunta lähtee täysin eri lähtökohdista kuin nykykoiran hihnalenkit. Liikunnan tarpeen määrää elossapysyminen. Saalistaminen, pakeneminen, lepo ja energian säästäminen ovat villieläimelle sekä perimässä tulevia, että opittuja ominaisuuksia.
Nykykoiralta voi löytää vaihtelevassa määrin käyttäytymismalleja, jotka muistuttavat edellä mainittuja suden toimintoja. Näitä piirteitä pyritään osin kartoittamaan esim. luonnetestin avulla. Testissä mitattavissa osa-alueissa tuomarit arvioivat koiran käyttäytymistä pyrkimyksenä löytää luonteenpiirteitä mm. puolustus- tai taisteluhalu. Luonnetestin avulla mitatut ominaisuudet kertovat omistajalle koirasta hyödyllistä tietoa. Ainakin meillä molempien koirien luonnetesti oli perin osuva arvio siitä, millainen koira arkipäivän tilanteissakin on.
Kerätessäni tietoa meidän koirien liikkumisesta havahduin pohtimaan nykykoiran liikkumisen tarvetta sen mahdollisen perimän kautta. Jos koiralla on edelleen geeneissään toimintaa ohjaavina alkukantaisia ominaisuuksia vaikkapa saalistamiseen liittyen, miten nykykoiran liikkuminen mahdollistaa tuon ominaisuuden esilletuloa. Siis - jos toiminnan laukaisevana tekijänä on riista-, paimennus-, ajo- tai puolustusvietti, millaiset mahdollisuudet näiden viettien kautta koiralla on toteuttaa itseään. Jos koira tarvitsee perimänsä kautta riittävän ärsykkeen toimiakseen fyysisesti tietyllä tasolla, jääkö nykykoiralla liian usein liikunta sellaiseksi, ettei koiralla ole mitään syytä liikkua. Niin mitäpä jos?
Kaikki se mitä meidän koirien liikunnasta olen tallentanut tukee tuota edellä esitettyä ajatusta. Tiitun rynnätessä edellä kulkevan hirven perään naksahti sen päässä päälle sellainen tila, jota en ole koskaan nähnyt. Sen toimintaa ohjasivat sellaiset voimat, joita ei arkipäivän tilanteissa mitenkään saa aikaiseksi. Tässä yhteydessä tulee mielee metsästyskoirien liikunta. Niiden liikuntaa ohjaavat vietit ja vaistot, joita normi paimenkoira pääsee todennäköisesti toteuttamaan vain karatessaan omistajaltaan kuten Tiitu hirven perään.
Katsoessani isossa kuvassa nykykoirien elämää liikkumisen näkökulmasta nousee mieleen monenlaisia ajatuksia. Päälimmäisenä mielessä on se, että koiran tarvetta käyttää kroppaansa ei ymmärretä alkuunkaan koiraharrastuksessa. Koko koiraharrastamisen kulttuuri poislukien metsästyskoirat ja ihan joitain marginaaliryhmiä on unohtanut miksi koiran kaltainen eläin ylipäätään liikkuu. Enkä nosta itseäni arkipäivän tekemisessä muiden yläpuolelle. Havahduin vain taas, että mitäs jos kaikki se mitä pidetään oikeana koiran perustarpeiden suhteen perustuukin täysin vääriin olettamuksiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)