Vai että juhlintaa...

Joo. Suomi on jääkiekon maailmanmestari, hei maailmanmestari... Torilla tavataan. Niin todella tavattiinkin.

Katsellessani kotisohvalla kansanjuhlaa telkkarista en kokenut kyllä kovinkaan juhlavaa tunnelmaa. Kännipäissään nuorison edessä sekoilevat sankarimme aiheuttivat ensin huvittuneita hymähdyksiä sitten myötähäpeää ja lopulta suurta vastenmielisyyttä. Hienoa, että viinahöyryissä sekoilleen joukkueen tekemisiin puututtiin niin virallisesti, kuin myös yleisen mielipiteen kautta.

Olen sen verran vanhanliiton miehiä, että tietty "vakavuus" kuuluu mestaruusjuhlien kuvaan. Minulle urheilun suurimpien voittojen saaminen on suuri kunnia. Mitä suurempi ja vaikeammin saavutettu voitto, sitä suurempi kunnioitus mitalia, pokaalia tai titteliä kohtaan. Käyttäytymisesi kertoo kuinka paljon itse arvostat tai kunnioitat saavuttamaasi.

Urheilusta reilut 20v leipäni veistelleenä on tullut oltua mukana jos jonkinmoisissa juhlissa. Seurattuani sivusta median kautta leijonien "juhlimista" muistutti se minusta puulaaki- tai alasarjojen kaveriporukan kauden päättäjäisten saunailtaa, jossa meno on villiä ja sekopäistä. Niissä pääosassa on kännääminen ja porukalla örveltäminen. Mitä hullumpia ja järjettömämpiä ideota juovuksissa toteutetaan, sitä h i e n o m p a a. Aamulla ja oikestaan koko seuraava vuosi voidaan sitten porukalla yrittää muistella mitä itse kukin oikein tekikään. Minun silmiini ei näytä maailmanmestaruuden arvoiselta juhlalta.

En todellakaan ole mikään lasiin sylkijä tai tiukkapipo. Jokainen juokoon itsesnä niin humalaan kuin haluaa. Örveltäköön miten tahtoo, laulakoon, tanssikoon ja työntäköön vaikka nenänsä täyteen kusiaisia. Raja kulkee kuitenkin siinä, milloin edustetaan jotain. Tässä tapauksessa Suomea, lajia ja sen maailmanmestaruuden voittanutta joukkuetta. Kaikki asianosaiset tiesivät paluun Suomeen tapahtuvan median silmien alla. Kaikki takuulla tiesivät ottelun päätyttyä virallisen edustuksellisen osuuden kestävän pari päivää torijuhliin asti. SE vissi ero juhlimisen, mm-kullan kunnioittamisen, edustamisen ja örveltämisen välillä menee juuri tässä.

Lopuksi vielä Jukka Jalosesta. Kunnioittamani valmentaja lausui sellaista, jota en olisi toivonut. Ymmärrän hänen tehneen se joukkueen tähden. Niiden pelaajien tähden, jotka sitoutuivat hänen suunnitelmaansa sataprosenttisesti, eivätkä pettäneet häntä missään vaiheessa. EIhän Jukkakaan voinut pettää poikiaan median edessä. Siksi hän ryhtyi puolustelemaan kännäämistä. Jukka hyvä, rohkea valmentaja on johtaja, joka uskaltaa sanoa myös EI NÄIN pojat silloin, kun se on paikallaan. Nyt olisi ollut sen paikka.

Onnea silti Leijonat.

p.s. jos pokaali on poika, mitä pitäisi ajatella sen kohtalosta. eikö "isien" kuuluisi pitää pojastaan huolta?

Ahdistaa

Mikäpä minä olen ymmärtämään amerikkalaisten tuskaa wtc-terroritekojen jälkeen. Siltikin maanantai-aamun uutinen Bin Ladenin tappamisesta ahdisti. Ei ehkä niinkään uutisen sisältö, vaan tapa millä uutinen kerrottiin ja vastaanotettiin tuntui syljettävältä - inhotti.

Pohdin jo vuosia sitten vanhassa blogissani sivistyksen suhdetta kostoon ja lopullisen oikeuden etsimiseen. Mitä ajastamme kertoo se, että yksi maailman sivistyneimpänä itseään pitävän valtion päämies ylpeänä kertoo maailmalle hänen kansansa tappaneensa ihmisen? Puheesta ja eleistä käy ilmi tyytyväisyys ja kunnia - "ME sen teimme".

Onko julkitulon ja ylpeyden takana ajatus teon oikeutuksesta? Mikä tai kuka tuon oikeutuksen antaa? Jos jokainen meistä voisi luoda omat periaatteensa, moraalinsa tai etiikkansa ja hakea itselleen niiden  kautta oikeus tehdä hirmutekoja, maailma olisi kovin toisenlainen paikka.

Minusta murha on aina murha. Sen seuraus on aina sama. Ihminen kuolee. Onko väärin ajatella, että sen kuka Bin Ladenin tappoi tulisi vastata teostaan kuten sivistyneen valtion lain ja järjestyksen mukaan kuuluukin? Jos näin ei ole, tarkoittaako se sitä, että ihmisen saa tappaa, kunhan on riittävän hyvä syy.

Kenellä on oikeus tuo riittävä syy määritellä?

Ahdistaa.