Kävin eilettäin ampumahiihtokisoissa. Siis oikein osallistuin. Jos muisti ei pahasti petä, on edellisestä ah-kisastani aikaa reilusti. Edellisen kerran starttasin pyssyn kanssa ladulle numerolappu rinnassa 1997 Kestilässä. Eilinen osoitti kouriin ja moneen muuhunkin paikkaan tuntuvasti, että kyse on vaativasta lajista. En osannut arvatakaan kuinka vaativasta.
Totaalisen kuntourheilupohjaisen hiihtoharrastuksen ja kilpaa hiihtämisen välillä on vissi ero. Tuo ero tuli enemmän kuin todeksi rynnättyäni lähtömerkin jälkeen kuin vanhasta muistista kahden kilometrin lenkille ennen ensimäistä makuu-ammuntaa. Kierroskierrokselta tuntui pahemmalta. Viimeinen kierros oli taistelua kohti maalia. Kolme ensimmäistä ammuntaa meni ihan ok - 0-1-1. Viimeisellä pystypaikalla ei homma ollut enää lainkaan hallinnassa. Hämärän rajamailla haukoin henkeäni ja sain sentään tuurilla yhden taulun alas. Vaikeaa, raskasta, mutta mukavaa! Viikon päästä uudelleen.
Eilen osui Kaisa Mäkäräiselle päivä, joka sinetöi tietyllä tapaa hänen urheilu-uransa. Lajin maailmanmestaruus on meriitti, jota ei oteta pois, eikä unohdeta. Jo pitkään huipun tuntumassa kilpaillut Kaisa otti viimein sen tarvittavan askeleen, joka vie hänet tasolle, johon hyvin harva yltää. Fantastista, liikuttavaa! Kaisa on urheillut olosuhteissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin täydelliset. Ampumahiihtoliiton taloudelliset koukerot ja Kaisa Variksen dopingin tumma varjo eivät todellakaan ole helpottaneet tietä maailman huipulle. Siltikin sinne on mahdollista päästä.
Jostain syystä seuraan muita tarkemmin tämän...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti