Lähimetsässä

Ystäväni puki sanoiksi fb-päivityksessään sen mitä itse pähkäilin iltapäivän metsäretkellä. Lumisessa metsässä koiran kanssa tarpomisessa on jotain alkukantaista. Olen usein miettinyt miksi metsäretki on ihan erilainen tunnelmaltaan kun koir(i)a on mukana. Etenkin tunnelma muuttuu, jos päästät koiran vapaaksi kulkemaan ja siirryt metsään pois tieltä tai polulta.

Liekö syy siinä, että seuraat ja tarkkailet herkemmin koiraasi ja sen tekemisiä. Laukaiseeko yhdessä kulkeminen joitain ikiaikaisia vaistoja, jotka kehitys on sinussa peittänyt. Itselläni on ainakin taipumus tiivimmin tutkia koiraa ja sen ruuminkieltä metsässä kulkiessa. Koiran hetkellinen tuijotus jonnekin kaukaisuuteen terästää omiakin aisteja. Sinun ja koiran välille syntyy ohikiitäväksi hetkeksi outo yhteys. Mistä tuossa kaikessa on lopunperin kysymys?

Noh, joka tapauksessa kävimme tänään Tiitun kanssa tutkimassa lähimetsän luontoa. Lunta on sen verran vähän, että maastossa voi kulkea jalan ilman suksia tai lumikenkiä. Pakkasta oli reipas -15 ja aurinko nousee jo sen verran, että oli oikein mainio ulkoilukeli. Vähän jopa tuntui keväiseltä välillä. Metsässä oli paljon jälkiä, joissa riitti katseltavaa ja tutkimista.

Metsä on aina avoin näyttämään sinulle jotain, jos vain olet itse valmis katsomaan. Palatakseni alun kysymykseen ehkäpä koiran läsnäolo avaa mielesi kastomaan tarkemmin. Eläin viestii eleillään ja omalla kielellään merkkejä luonnosta. Se houkuttelee ja joskus pakottaa sinut katsomaan tai kuuntelemaan tarkemmin sellaistakin mihin itse et kiinnittäisi mitään huomiota. Jotain ihmeellistä ja ainutkertaista on myös koiran kyvyssä riemuita käsillä olevasta hetkestä.

Presidenttiä äänestämään

On ollut mielenkiintoista seurata miten vaalit ovat nousseet varsin merkittävään rooliin sosiaalisessa mediassa. Tämä näkyy omassa naamakirjassa. Vaaleja ja ehdokaita koskevat päivitykset ja linkkien jako on tallannut alleen kaiken muun. Pakko myöntää, että omakin aktiivisuus seurata vaaleja on kasvanut. Tuon tuosta tulee siirryttyä uutissivulle tai blogiin lukemaan ehdokkaista. Oman kaveripiirini keskuudessa näyttää kahden jäljellä olevan ehdokkaan kannattajia olevan kaiketikin saman verran. Tosin Haavistoa koskevia päivityksiä on määrällisesti paljon enemmän.

Lienee selvää, että osan Haaviston suosiosta selittää juuri sosiaalinen media. Nuoriso ja netissä viihtyvät näyttävät olevan Haaviston kannattajia tai ainakin äänekkäämpi ja aktiivisempia. Huippumielenkiintoista oli seurata kaikkia niitä keinoja ja tapoja, joilla Haaviston kannattajat tekivät vaalityötä. Kekseliäisyys ja oivallukset tekivät vaalityöstä hauskaa ja motivoivaa. Jäi vähän sellainen käsitys, että monelle oli vain hienoa fiilistellä mukana siinä tunnelmassa ja samanhenkisten yhteisössä. Itse ehdokas ja mitä hänestä ajattelee oli toissijainen asia. Ehkäpä politiikka kaipaakin jotain tämän kaltaista uudistumista.

Viime päivinä olen ollut mukana parissakin tilaisuudessa, jossa Haaviston seksuaalinen suuntautuminen on nostettu esille tavalla, jota en olisi uskonut. Karrikoiden - maaseudulla elävälle viis-kuuskymppiselle miehelle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa suvaita homoutta tai ylipäätään erilaisuutta. Se sanotaan ääneen ja karskisti, usein vitsailun ja röhönaurujen säestämänä. Vakavasti tai asiallisesti aiheesta ei voi puhua. Ehkä ei ole siihen kykyjäkään. Silloin on helppo mennä pilkkaamisen taakse.

Minulla on sellainen tunne, että juuri nämä pohjoisten seutujen ihmiset tulevat ratkaisemaan vaalin Niinistön eduksi. Heille on häpeä ja kauhistus, että presidentin puoliso on mies - vaikka toisaalta onhan se sitä nytkin.

En ole vielä äänestyspäätöstäni tehnyt. Minulla ei ole myöskään vielä oikein selvää suosikkia. Molemmat hoitavat varmasti sen tehtävän johon olevat pyrkimässä. Siksi en ehkä äänestäkään parasta presidenttiä. Olen kallistumassa ajatukseen, että haluan äänestää erillaisuuden hyväksymisen puolesta. Haluan äänestää vastaan sitä asenneilmastoa, joka tuottaa nuo maaseudun miesten pilkat ja naurut erilaisuudelle. Ehkä haluan myös osin äänestää vastaan sitä muutosta, jonka eduskuntavaalien tulos on tuonut arvokeskusteluun.

Nooh... nuo olivat pohdintoja juuri nyt. Aikaa on vielä pari viikkoa seurata vaalityötä ja ehdokkaiden esiintymisiä. Lopullinen päätös syntynee vasta loppumetreillä kuten kävi ensimmäisellä kierroksellakin.

Ajokortti

Olen työskennellyt "uudessa" työssäni kuluneen syksyn aikana maahanmuuttajien kanssa. Useista eri kansallisuuksista koostuva ryhmä on opettanut paljon, vaikka minun roolini onkin se opettajan - liikunnanopettajan.

Kun saa työskennellä eri kulttuureista ja hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa, saa moni arkipäivän asia uuden merkityksen. Kaikki se mitä kutsutaan julkisuudessa "maahanmuuttajakeskusteluksi" on kovin vierasta sen jälkeen, kun nämä ihmiset tulevat tutuksi. Eivät he ole mikään kasvoton ryhmä, jolle voidaan antaa jokin yhteinen muka kuvaava nimitys. Jotenkin en enää oiken edes jaksa ottaa kantaa koko viitekehykseen - halla-aho, maahanmuuttopolitiikka, persut, hakkarainen, neekeriukkopuheet.

Tänään vietin mielenkiintoisen päivän ryhmän kanssa. Tutustuimme Suomen luontoon Meriluontokeskuksessa Kalajoella ja Kokkolassa luontomuseo Kiepissä. Matkalla autossa virisi mielenkiintoinen keskustelu autoilusta Suomessa ja ajokortin hankkimisesta. Nämä Suomeen tuleet ihmiset osasivat hyvin lyhyen maassamme asumisen jälkeen ymmärtää, että oma auto on täälllä meidän nurkilla välttämättömyys - kun bussilla ei pääse.

Ajokortin hankkiminen on melkoinen taloudellinen panostus useimmille suomalaisillekin, saati sitten maahanmuuttajalle. Minulta kysyttiin perin aiheellinen kysymys. Miksi autokoulussa ei voi käyttää omaa äidinkieltään. Onko ajotaitoon tai liikenteessä pärjäämiseen merkitystä sillä, mitä kieltä käytät kirjallisessa kokeessa. Taas kerran oli pakko pyörittää päätä ja kohotella hartioita. En osaa vastata.

Sain kuulla tarinan, jossa ajokorttia on pitänyt yrittää useita kertoja sen vuoksi, ettei ole ymmärtänyt, mitä opettaja opettaa tai mitä kirjallisessa kokeessa kysytään. Jokainen yrityskerta maksaa. Näiden uusintakertojen kautta eräälle kaverille ajokortti oli maksanut huomattavasti enemmän kuin ensi kerralla kokeen läpäisseelle.

Jotenkin minulle on tullut sellainen tunne, että Hakkaraisten neekeriukkopuheita suurempiin epäkohtiin nämä maahamme muuttaneet törmäävät arkipäivän elämässä joka päivä. Niin väärin kuin jonkun Hakkaraisen höpöpuheet ovat, on se kuitenkin hyvin pieni asia niiden arkipäivässä jatkuvasti eteentulevien asenteiden ja käytäntöjen rinnalla, mihin muualta maahamme tulevat jatkuvasti törmäävät.

Jokamiehenoikeus

Päivän lehdissä uutisoidaan jokamiehenoikeuksien uusista linjauksista. Ympärisöministeriö tiedottaa, että uusi opas julkistetaan syksyllä. Mitään merkittäviä muutoksia nykyiseen käytäntöön ei kuulemma ole tulossa.

Puhuttaessa jokamiehenoikeudesta on olennaista ymmärtää kuka tai mikä on jokamies, jota oikeus koskee. Tämä on ihan yhtä tärkeäää kuin se, mitä oikeuksia jokamiehellä on.

Ymmärtääkseni nykyin keskeisimmät ongelmakohdat jokamiehenoikeuksissa syntyvät siitä, että luonnossa liikkuva ei osaa tulkita milloin hän muuttuu jokamiehestä joksikin muuksi ja näin menettää oikeutensa. Helpoiten jokamiehen voisi tulkita olevan jalan, hiihtäen, polkupyörällä tai ratsain kulkeva. Heti kun mukaan tulee mottorikäyttöinen vehje kyseessä ei ole jokamies. Toinen tulkinta liittyy ryhmiin. Jokamies kulkee yksin tai pienessä ryhmässä - ei suurella porukalla.

Nykyajan moottorin avulla liikkuvan ihmisen tuntuu olevan vaikea käsittää, että jokamiehenoikeudet eivät kata moottorikelkalla, mönkijällä, autolla tai mopolla liikkumista. Julkisuudessa on keskusteltu ratsastuksen aiheuttamista ongelmista. Ratsastus onkin mielestäni siinä rajamailla pitäisikö se kuulua jokamiehenoikeuksien alle.

Viime aikoina on noussut keskusteluun luonnon liiketaloudellinen hyödyntäminen jokamiehenoikeuksien nojalla. Tässä ei olekaan helppoa linjata millainen marjastaja tai luontopalvelujen tuottaja on jokamies. Luontoon voidaan aiheuttaa sellaista kuormitusta, joka on haitaksi maanomistalle tai paremminkin hänen omaisuudelleen. Mieleen tulee taloudellisessa mielessä tehty laajamittainen marjastus tai vaikkapa kalliokiipeily. Näissäkin rajanveto siitä, kuka on jokamies ei ole helppoa.

Odotellaan syskyä ja uusia linjauksia ja palataan sitten uudelleen aiheeseen.

Mielenkiintoinen selvitys aiheesta. (Kannattaa lukea.)

R.I.P. Mika Myllylä

On niin paha olla. Harvinaisen paha olla.

Yksi ihmiselämä on päättynyt. Huippuhiihtäjä ja urheilija - sanan varsinaisessa merkityksessä - Mika Myllylä on kuollut. Hänen elämänsä päättyi 41-vuotiaana aivan liian varhain. Tietämättä mitä kaikkea Mikan elämän viimeisiin aikoihin liittyy ei ole korrektia lähteä arvailemaan, mitä on tapahtunut tai mikä mihinkin on johtanut.

Kysymykset joita nousee mieleen liittyvät siihen miten me sankareitamme muistamme. Voittojen hetkillä jokainen haluaa tuntea voittajan. Mikallakin selkääntaputtelijoita riitti. Oli talonrakentajia Haapajärvellä. Iso joukko ihmisiä ja yrityksiä oli valmis yhteistyöhön olympiavoittajan kanssa. Vaatimaton pohjalainen teki minkä piti, uhrasi aikaansa ja itseään julkisuudelle. Hän antoi haastatteluja ja oli siten yhteistä omaisuuttamme.

Lahden doping-käryn jälkeen ilmestyi vielä pisteenä i:n päälle kirja "Riisuttu mestari". Se taisi olla viimeinen mitä kansallissankarista enää saatiin puristettua irti. Mestari oli loppuun kaluttu luu, jonka jouti heittää pois. Median, mainosmiesten ja meidän kaikkien huomion sai uudet mestarit.

Edu Kettunen - tuo mainio tekstinikkari on tehnyt hienon biisin "Luusereiden kunginas". Kuunnelkaa, jos jostain löydätte. Tässä alku biisistä:

sit on ylistetty liikaa,
siit on tehty jumalaa
sil on ratsastettu maineeseen,
sil on myyty rihkamaa.
sit kun se ei enää jaksa
olla toivo isänmaan
ne tekee siitä luusereiden kuninkaan.

Toinen mieleentuleva laulu on Juicen Paperitähdet, vaikka Mika Myllylä olikin paljon muuta.

Taas muistan Olavi Virtaa
niin lujaa eli hän
ja nähtyänsä kaiken
hän näki enemmän
Hänen kunniansa vietiin
hälle jäi vain maineen ies
Ja juuri kun hän oli valmis luopumaan
vielä saapui myyntimies

Mieleeni nousee suunnistuskisat joskus 1990-luvulta. Juoksin pitkän matkan am-kisassa pätkän Mikan kanssa samaa matkaa. Vauhti oli kovaa, mutta silti sinnittelin rastivälin Mestarin kanssa yhdessä. Suuri urheilija olisi ansainnut toisenlaisen elämän urheilu-uransa jälkeen. Toki jokainen on vastuussaan itsestään ja tekemistään valinnoista. Siltikin haluan kysyä olisimmeko me voineet tehdä jotain toisin?

Vai että juhlintaa...

Joo. Suomi on jääkiekon maailmanmestari, hei maailmanmestari... Torilla tavataan. Niin todella tavattiinkin.

Katsellessani kotisohvalla kansanjuhlaa telkkarista en kokenut kyllä kovinkaan juhlavaa tunnelmaa. Kännipäissään nuorison edessä sekoilevat sankarimme aiheuttivat ensin huvittuneita hymähdyksiä sitten myötähäpeää ja lopulta suurta vastenmielisyyttä. Hienoa, että viinahöyryissä sekoilleen joukkueen tekemisiin puututtiin niin virallisesti, kuin myös yleisen mielipiteen kautta.

Olen sen verran vanhanliiton miehiä, että tietty "vakavuus" kuuluu mestaruusjuhlien kuvaan. Minulle urheilun suurimpien voittojen saaminen on suuri kunnia. Mitä suurempi ja vaikeammin saavutettu voitto, sitä suurempi kunnioitus mitalia, pokaalia tai titteliä kohtaan. Käyttäytymisesi kertoo kuinka paljon itse arvostat tai kunnioitat saavuttamaasi.

Urheilusta reilut 20v leipäni veistelleenä on tullut oltua mukana jos jonkinmoisissa juhlissa. Seurattuani sivusta median kautta leijonien "juhlimista" muistutti se minusta puulaaki- tai alasarjojen kaveriporukan kauden päättäjäisten saunailtaa, jossa meno on villiä ja sekopäistä. Niissä pääosassa on kännääminen ja porukalla örveltäminen. Mitä hullumpia ja järjettömämpiä ideota juovuksissa toteutetaan, sitä h i e n o m p a a. Aamulla ja oikestaan koko seuraava vuosi voidaan sitten porukalla yrittää muistella mitä itse kukin oikein tekikään. Minun silmiini ei näytä maailmanmestaruuden arvoiselta juhlalta.

En todellakaan ole mikään lasiin sylkijä tai tiukkapipo. Jokainen juokoon itsesnä niin humalaan kuin haluaa. Örveltäköön miten tahtoo, laulakoon, tanssikoon ja työntäköön vaikka nenänsä täyteen kusiaisia. Raja kulkee kuitenkin siinä, milloin edustetaan jotain. Tässä tapauksessa Suomea, lajia ja sen maailmanmestaruuden voittanutta joukkuetta. Kaikki asianosaiset tiesivät paluun Suomeen tapahtuvan median silmien alla. Kaikki takuulla tiesivät ottelun päätyttyä virallisen edustuksellisen osuuden kestävän pari päivää torijuhliin asti. SE vissi ero juhlimisen, mm-kullan kunnioittamisen, edustamisen ja örveltämisen välillä menee juuri tässä.

Lopuksi vielä Jukka Jalosesta. Kunnioittamani valmentaja lausui sellaista, jota en olisi toivonut. Ymmärrän hänen tehneen se joukkueen tähden. Niiden pelaajien tähden, jotka sitoutuivat hänen suunnitelmaansa sataprosenttisesti, eivätkä pettäneet häntä missään vaiheessa. EIhän Jukkakaan voinut pettää poikiaan median edessä. Siksi hän ryhtyi puolustelemaan kännäämistä. Jukka hyvä, rohkea valmentaja on johtaja, joka uskaltaa sanoa myös EI NÄIN pojat silloin, kun se on paikallaan. Nyt olisi ollut sen paikka.

Onnea silti Leijonat.

p.s. jos pokaali on poika, mitä pitäisi ajatella sen kohtalosta. eikö "isien" kuuluisi pitää pojastaan huolta?

Ahdistaa

Mikäpä minä olen ymmärtämään amerikkalaisten tuskaa wtc-terroritekojen jälkeen. Siltikin maanantai-aamun uutinen Bin Ladenin tappamisesta ahdisti. Ei ehkä niinkään uutisen sisältö, vaan tapa millä uutinen kerrottiin ja vastaanotettiin tuntui syljettävältä - inhotti.

Pohdin jo vuosia sitten vanhassa blogissani sivistyksen suhdetta kostoon ja lopullisen oikeuden etsimiseen. Mitä ajastamme kertoo se, että yksi maailman sivistyneimpänä itseään pitävän valtion päämies ylpeänä kertoo maailmalle hänen kansansa tappaneensa ihmisen? Puheesta ja eleistä käy ilmi tyytyväisyys ja kunnia - "ME sen teimme".

Onko julkitulon ja ylpeyden takana ajatus teon oikeutuksesta? Mikä tai kuka tuon oikeutuksen antaa? Jos jokainen meistä voisi luoda omat periaatteensa, moraalinsa tai etiikkansa ja hakea itselleen niiden  kautta oikeus tehdä hirmutekoja, maailma olisi kovin toisenlainen paikka.

Minusta murha on aina murha. Sen seuraus on aina sama. Ihminen kuolee. Onko väärin ajatella, että sen kuka Bin Ladenin tappoi tulisi vastata teostaan kuten sivistyneen valtion lain ja järjestyksen mukaan kuuluukin? Jos näin ei ole, tarkoittaako se sitä, että ihmisen saa tappaa, kunhan on riittävän hyvä syy.

Kenellä on oikeus tuo riittävä syy määritellä?

Ahdistaa.