Näytetään tekstit, joissa on tunniste Just nyt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Just nyt. Näytä kaikki tekstit

lauantai 28. tammikuuta 2012

Lähimetsässä

Ystäväni puki sanoiksi fb-päivityksessään sen mitä itse pähkäilin iltapäivän metsäretkellä. Lumisessa metsässä koiran kanssa tarpomisessa on jotain alkukantaista. Olen usein miettinyt miksi metsäretki on ihan erilainen tunnelmaltaan kun koir(i)a on mukana. Etenkin tunnelma muuttuu, jos päästät koiran vapaaksi kulkemaan ja siirryt metsään pois tieltä tai polulta.

Liekö syy siinä, että seuraat ja tarkkailet herkemmin koiraasi ja sen tekemisiä. Laukaiseeko yhdessä kulkeminen joitain ikiaikaisia vaistoja, jotka kehitys on sinussa peittänyt. Itselläni on ainakin taipumus tiivimmin tutkia koiraa ja sen ruuminkieltä metsässä kulkiessa. Koiran hetkellinen tuijotus jonnekin kaukaisuuteen terästää omiakin aisteja. Sinun ja koiran välille syntyy ohikiitäväksi hetkeksi outo yhteys. Mistä tuossa kaikessa on lopunperin kysymys?






Noh, joka tapauksessa kävimme tänään Tiitun kanssa tutkimassa lähimetsän luontoa. Lunta on sen verran vähän, että maastossa voi kulkea jalan ilman suksia tai lumikenkiä. Pakkasta oli reipas -15 ja aurinko nousee jo sen verran, että oli oikein mainio ulkoilukeli. Vähän jopa tuntui keväiseltä välillä. Metsässä oli paljon jälkiä, joissa riitti katseltavaa ja tutkimista.



Metsä on aina avoin näyttämään sinulle jotain, jos vain olet itse valmis katsomaan. Palatakseni alun kysymykseen ehkäpä koiran läsnäolo avaa mielesi kastomaan tarkemmin. Eläin viestii eleillään ja omalla kielellään merkkejä luonnosta. Se houkuttelee ja joskus pakottaa sinut katsomaan tai kuuntelemaan tarkemmin sellaistakin mihin itse et kiinnittäisi mitään huomiota. Jotain ihmeellistä ja ainutkertaista on myös koiran kyvyssä riemuita käsillä olevasta hetkestä.


tiistai 24. tammikuuta 2012

Presidenttiä äänestämään

On ollut mielenkiintoista seurata miten vaalit ovat nousseet varsin merkittävään rooliin sosiaalisessa mediassa. Tämä näkyy omassa naamakirjassa. Vaaleja ja ehdokaita koskevat päivitykset ja linkkien jako on tallannut alleen kaiken muun. Pakko myöntää, että omakin aktiivisuus seurata vaaleja on kasvanut. Tuon tuosta tulee siirryttyä uutissivulle tai blogiin lukemaan ehdokkaista. Oman kaveripiirini keskuudessa näyttää kahden jäljellä olevan ehdokkaan kannattajia olevan kaiketikin saman verran. Tosin Haavistoa koskevia päivityksiä on määrällisesti paljon enemmän.

Lienee selvää, että osan Haaviston suosiosta selittää juuri sosiaalinen media. Nuoriso ja netissä viihtyvät näyttävät olevan Haaviston kannattajia tai ainakin äänekkäämpi ja aktiivisempia. Huippumielenkiintoista oli seurata kaikkia niitä keinoja ja tapoja, joilla Haaviston kannattajat tekivät vaalityötä. Kekseliäisyys ja oivallukset tekivät vaalityöstä hauskaa ja motivoivaa. Jäi vähän sellainen käsitys, että monelle oli vain hienoa fiilistellä mukana siinä tunnelmassa ja samanhenkisten yhteisössä. Itse ehdokas ja mitä hänestä ajattelee oli toissijainen asia. Ehkäpä politiikka kaipaakin jotain tämän kaltaista uudistumista.

Viime päivinä olen ollut mukana parissakin tilaisuudessa, jossa Haaviston seksuaalinen suuntautuminen on nostettu esille tavalla, jota en olisi uskonut. Karrikoiden - maaseudulla elävälle viis-kuuskymppiselle miehelle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa suvaita homoutta tai ylipäätään erilaisuutta. Se sanotaan ääneen ja karskisti, usein vitsailun ja röhönaurujen säestämänä. Vakavasti tai asiallisesti aiheesta ei voi puhua. Ehkä ei ole siihen kykyjäkään. Silloin on helppo mennä pilkkaamisen taakse.

Minulla on sellainen tunne, että juuri nämä pohjoisten seutujen ihmiset tulevat ratkaisemaan vaalin Niinistön eduksi. Heille on häpeä ja kauhistus, että presidentin puoliso on mies - vaikka toisaalta onhan se sitä nytkin.

En ole vielä äänestyspäätöstäni tehnyt. Minulla ei ole myöskään vielä oikein selvää suosikkia. Molemmat hoitavat varmasti sen tehtävän johon olevat pyrkimässä. Siksi en ehkä äänestäkään parasta presidenttiä. Olen kallistumassa ajatukseen, että haluan äänestää erillaisuuden hyväksymisen puolesta. Haluan äänestää vastaan sitä asenneilmastoa, joka tuottaa nuo maaseudun miesten pilkat ja naurut erilaisuudelle. Ehkä haluan myös osin äänestää vastaan sitä muutosta, jonka eduskuntavaalien tulos on tuonut arvokeskusteluun.

Nooh... nuo olivat pohdintoja juuri nyt. Aikaa on vielä pari viikkoa seurata vaalityötä ja ehdokkaiden esiintymisiä. Lopullinen päätös syntynee vasta loppumetreillä kuten kävi ensimmäisellä kierroksellakin.

torstai 22. syyskuuta 2011

Ajokortti

Olen työskennellyt "uudessa" työssäni kuluneen syksyn aikana maahanmuuttajien kanssa. Useista eri kansallisuuksista koostuva ryhmä on opettanut paljon, vaikka minun roolini onkin se opettajan - liikunnanopettajan.

Kun saa työskennellä eri kulttuureista ja hyvin erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa, saa moni arkipäivän asia uuden merkityksen. Kaikki se mitä kutsutaan julkisuudessa "maahanmuuttajakeskusteluksi" on kovin vierasta sen jälkeen, kun nämä ihmiset tulevat tutuksi. Eivät he ole mikään kasvoton ryhmä, jolle voidaan antaa jokin yhteinen muka kuvaava nimitys. Jotenkin en enää oiken edes jaksa ottaa kantaa koko viitekehykseen - halla-aho, maahanmuuttopolitiikka, persut, hakkarainen, neekeriukkopuheet.

Tänään vietin mielenkiintoisen päivän ryhmän kanssa. Tutustuimme Suomen luontoon Meriluontokeskuksessa Kalajoella ja Kokkolassa luontomuseo Kiepissä. Matkalla autossa virisi mielenkiintoinen keskustelu autoilusta Suomessa ja ajokortin hankkimisesta. Nämä Suomeen tuleet ihmiset osasivat hyvin lyhyen maassamme asumisen jälkeen ymmärtää, että oma auto on täälllä meidän nurkilla välttämättömyys - kun bussilla ei pääse.

Ajokortin hankkiminen on melkoinen taloudellinen panostus useimmille suomalaisillekin, saati sitten maahanmuuttajalle. Minulta kysyttiin perin aiheellinen kysymys. Miksi autokoulussa ei voi käyttää omaa äidinkieltään. Onko ajotaitoon tai liikenteessä pärjäämiseen merkitystä sillä, mitä kieltä käytät kirjallisessa kokeessa. Taas kerran oli pakko pyörittää päätä ja kohotella hartioita. En osaa vastata.

Sain kuulla tarinan, jossa ajokorttia on pitänyt yrittää useita kertoja sen vuoksi, ettei ole ymmärtänyt, mitä opettaja opettaa tai mitä kirjallisessa kokeessa kysytään. Jokainen yrityskerta maksaa. Näiden uusintakertojen kautta eräälle kaverille ajokortti oli maksanut huomattavasti enemmän kuin ensi kerralla kokeen läpäisseelle.

Jotenkin minulle on tullut sellainen tunne, että Hakkaraisten neekeriukkopuheita suurempiin epäkohtiin nämä maahamme muuttaneet törmäävät arkipäivän elämässä joka päivä. Niin väärin kuin jonkun Hakkaraisen höpöpuheet ovat, on se kuitenkin hyvin pieni asia niiden arkipäivässä jatkuvasti eteentulevien asenteiden ja käytäntöjen rinnalla, mihin muualta maahamme tulevat jatkuvasti törmäävät.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Jokamiehenoikeus

Päivän lehdissä uutisoidaan jokamiehenoikeuksien uusista linjauksista. Ympärisöministeriö tiedottaa, että uusi opas julkistetaan syksyllä. Mitään merkittäviä muutoksia nykyiseen käytäntöön ei kuulemma ole tulossa.

Puhuttaessa jokamiehenoikeudesta on olennaista ymmärtää kuka tai mikä on jokamies, jota oikeus koskee. Tämä on ihan yhtä tärkeäää kuin se, mitä oikeuksia jokamiehellä on.

Ymmärtääkseni nykyin keskeisimmät ongelmakohdat jokamiehenoikeuksissa syntyvät siitä, että luonnossa liikkuva ei osaa tulkita milloin hän muuttuu jokamiehestä joksikin muuksi ja näin menettää oikeutensa. Helpoiten jokamiehen voisi tulkita olevan jalan, hiihtäen, polkupyörällä tai ratsain kulkeva. Heti kun mukaan tulee mottorikäyttöinen vehje kyseessä ei ole jokamies. Toinen tulkinta liittyy ryhmiin. Jokamies kulkee yksin tai pienessä ryhmässä - ei suurella porukalla.

Nykyajan moottorin avulla liikkuvan ihmisen tuntuu olevan vaikea käsittää, että jokamiehenoikeudet eivät kata moottorikelkalla, mönkijällä, autolla tai mopolla liikkumista. Julkisuudessa on keskusteltu ratsastuksen aiheuttamista ongelmista. Ratsastus onkin mielestäni siinä rajamailla pitäisikö se kuulua jokamiehenoikeuksien alle.

Viime aikoina on noussut keskusteluun luonnon liiketaloudellinen hyödyntäminen jokamiehenoikeuksien nojalla. Tässä ei olekaan helppoa linjata millainen marjastaja tai luontopalvelujen tuottaja on jokamies. Luontoon voidaan aiheuttaa sellaista kuormitusta, joka on haitaksi maanomistalle tai paremminkin hänen omaisuudelleen. Mieleen tulee taloudellisessa mielessä tehty laajamittainen marjastus tai vaikkapa kalliokiipeily. Näissäkin rajanveto siitä, kuka on jokamies ei ole helppoa.

Odotellaan syskyä ja uusia linjauksia ja palataan sitten uudelleen aiheeseen.

Mielenkiintoinen selvitys aiheesta. (Kannattaa lukea.)

tiistai 5. heinäkuuta 2011

R.I.P. Mika Myllylä

On niin paha olla. Harvinaisen paha olla.

Yksi ihmiselämä on päättynyt. Huippuhiihtäjä ja urheilija - sanan varsinaisessa merkityksessä - Mika Myllylä on kuollut. Hänen elämänsä päättyi 41-vuotiaana aivan liian varhain. Tietämättä mitä kaikkea Mikan elämän viimeisiin aikoihin liittyy ei ole korrektia lähteä arvailemaan, mitä on tapahtunut tai mikä mihinkin on johtanut.

Kysymykset joita nousee mieleen liittyvät siihen miten me sankareitamme muistamme. Voittojen hetkillä jokainen haluaa tuntea voittajan. Mikallakin selkääntaputtelijoita riitti. Oli talonrakentajia Haapajärvellä. Iso joukko ihmisiä ja yrityksiä oli valmis yhteistyöhön olympiavoittajan kanssa. Vaatimaton pohjalainen teki minkä piti, uhrasi aikaansa ja itseään julkisuudelle. Hän antoi haastatteluja ja oli siten yhteistä omaisuuttamme.

Lahden doping-käryn jälkeen ilmestyi vielä pisteenä i:n päälle kirja "Riisuttu mestari". Se taisi olla viimeinen mitä kansallissankarista enää saatiin puristettua irti. Mestari oli loppuun kaluttu luu, jonka jouti heittää pois. Median, mainosmiesten ja meidän kaikkien huomion sai uudet mestarit.

Edu Kettunen - tuo mainio tekstinikkari on tehnyt hienon biisin "Luusereiden kunginas". Kuunnelkaa, jos jostain löydätte. Tässä alku biisistä:

sit on ylistetty liikaa,
siit on tehty jumalaa
sil on ratsastettu maineeseen,
sil on myyty rihkamaa.
sit kun se ei enää jaksa
olla toivo isänmaan
ne tekee siitä luusereiden kuninkaan.


Toinen mieleentuleva laulu on Juicen Paperitähdet, vaikka Mika Myllylä olikin paljon muuta.

Taas muistan Olavi Virtaa
niin lujaa eli hän
ja nähtyänsä kaiken
hän näki enemmän
Hänen kunniansa vietiin
hälle jäi vain maineen ies
Ja juuri kun hän oli valmis luopumaan
vielä saapui myyntimies


Mieleeni nousee suunnistuskisat joskus 1990-luvulta. Juoksin pitkän matkan am-kisassa pätkän Mikan kanssa samaa matkaa. Vauhti oli kovaa, mutta silti sinnittelin rastivälin Mestarin kanssa yhdessä. Suuri urheilija olisi ansainnut toisenlaisen elämän urheilu-uransa jälkeen. Toki jokainen on vastuussaan itsestään ja tekemistään valinnoista. Siltikin haluan kysyä olisimmeko me voineet tehdä jotain toisin?

torstai 19. toukokuuta 2011

Vai että juhlintaa...

Joo. Suomi on jääkiekon maailmanmestari, hei maailmanmestari... Torilla tavataan. Niin todella tavattiinkin.

Katsellessani kotisohvalla kansanjuhlaa telkkarista en kokenut kyllä kovinkaan juhlavaa tunnelmaa. Kännipäissään nuorison edessä sekoilevat sankarimme aiheuttivat ensin huvittuneita hymähdyksiä sitten myötähäpeää ja lopulta suurta vastenmielisyyttä. Hienoa, että viinahöyryissä sekoilleen joukkueen tekemisiin puututtiin niin virallisesti, kuin myös yleisen mielipiteen kautta.

Olen sen verran vanhanliiton miehiä, että tietty "vakavuus" kuuluu mestaruusjuhlien kuvaan. Minulle urheilun suurimpien voittojen saaminen on suuri kunnia. Mitä suurempi ja vaikeammin saavutettu voitto, sitä suurempi kunnioitus mitalia, pokaalia tai titteliä kohtaan. Käyttäytymisesi kertoo kuinka paljon itse arvostat tai kunnioitat saavuttamaasi.

Urheilusta reilut 20v leipäni veistelleenä on tullut oltua mukana jos jonkinmoisissa juhlissa. Seurattuani sivusta median kautta leijonien "juhlimista" muistutti se minusta puulaaki- tai alasarjojen kaveriporukan kauden päättäjäisten saunailtaa, jossa meno on villiä ja sekopäistä. Niissä pääosassa on kännääminen ja porukalla örveltäminen. Mitä hullumpia ja järjettömämpiä ideota juovuksissa toteutetaan, sitä h i e n o m p a a. Aamulla ja oikestaan koko seuraava vuosi voidaan sitten porukalla yrittää muistella mitä itse kukin oikein tekikään. Minun silmiini ei näytä maailmanmestaruuden arvoiselta juhlalta.

En todellakaan ole mikään lasiin sylkijä tai tiukkapipo. Jokainen juokoon itsesnä niin humalaan kuin haluaa. Örveltäköön miten tahtoo, laulakoon, tanssikoon ja työntäköön vaikka nenänsä täyteen kusiaisia. Raja kulkee kuitenkin siinä, milloin edustetaan jotain. Tässä tapauksessa Suomea, lajia ja sen maailmanmestaruuden voittanutta joukkuetta. Kaikki asianosaiset tiesivät paluun Suomeen tapahtuvan median silmien alla. Kaikki takuulla tiesivät ottelun päätyttyä virallisen edustuksellisen osuuden kestävän pari päivää torijuhliin asti. SE vissi ero juhlimisen, mm-kullan kunnioittamisen, edustamisen ja örveltämisen välillä menee juuri tässä.

Lopuksi vielä Jukka Jalosesta. Kunnioittamani valmentaja lausui sellaista, jota en olisi toivonut. Ymmärrän hänen tehneen se joukkueen tähden. Niiden pelaajien tähden, jotka sitoutuivat hänen suunnitelmaansa sataprosenttisesti, eivätkä pettäneet häntä missään vaiheessa. EIhän Jukkakaan voinut pettää poikiaan median edessä. Siksi hän ryhtyi puolustelemaan kännäämistä. Jukka hyvä, rohkea valmentaja on johtaja, joka uskaltaa sanoa myös EI NÄIN pojat silloin, kun se on paikallaan. Nyt olisi ollut sen paikka.

Onnea silti Leijonat.

p.s. jos pokaali on poika, mitä pitäisi ajatella sen kohtalosta. eikö "isien" kuuluisi pitää pojastaan huolta?

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Ahdistaa

Mikäpä minä olen ymmärtämään amerikkalaisten tuskaa wtc-terroritekojen jälkeen. Siltikin maanantai-aamun uutinen Bin Ladenin tappamisesta ahdisti. Ei ehkä niinkään uutisen sisältö, vaan tapa millä uutinen kerrottiin ja vastaanotettiin tuntui syljettävältä - inhotti.

Pohdin jo vuosia sitten vanhassa blogissani sivistyksen suhdetta kostoon ja lopullisen oikeuden etsimiseen. Mitä ajastamme kertoo se, että yksi maailman sivistyneimpänä itseään pitävän valtion päämies ylpeänä kertoo maailmalle hänen kansansa tappaneensa ihmisen? Puheesta ja eleistä käy ilmi tyytyväisyys ja kunnia - "ME sen teimme".

Onko julkitulon ja ylpeyden takana ajatus teon oikeutuksesta? Mikä tai kuka tuon oikeutuksen antaa? Jos jokainen meistä voisi luoda omat periaatteensa, moraalinsa tai etiikkansa ja hakea itselleen niiden  kautta oikeus tehdä hirmutekoja, maailma olisi kovin toisenlainen paikka.

Minusta murha on aina murha. Sen seuraus on aina sama. Ihminen kuolee. Onko väärin ajatella, että sen kuka Bin Ladenin tappoi tulisi vastata teostaan kuten sivistyneen valtion lain ja järjestyksen mukaan kuuluukin? Jos näin ei ole, tarkoittaako se sitä, että ihmisen saa tappaa, kunhan on riittävän hyvä syy.

Kenellä on oikeus tuo riittävä syy määritellä?

Ahdistaa.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Vaalien mentyä

Innostuin paljon normaalia enemmän seuraamaan vaaleja ja niiden tiimoilta käytyä keskustelua. Meinasin jo yhdessä vaiheessa jättää kokonaan äänestämättä, mutta mieli muuttui ihan loppumetreillä. Ääneni meni perinjuurin hukkaan, sillä ehdokas, jolle ääneni annoin ei meinannutkaan päästä läpi.

Olen viettänyt tunnin jos toisenkin puolueiden ja ehdokkaiden sivuja selaillen. Toki tarkkaan on tullut seurattua myös sitä keskustelua, jota persujen nousu on maassa ja ulkomaillakin herättänyt.

Kirjoitin helmikuussa persujen maaseutu-ohjelmasta. Kaikki mitä tuolloin kirjoitin pätee edelleenkin. Olen yrittänyt muodostaa suurta kuvaa kaikesta tapahtuneesta. Sitä taitaa yrittää tällä hetkellä armaassa kotomaassamme moni muukin. Takuulla jopa paljon minua oppineempi.

Oma päälimmäinen ajatukseni on se, että vaalitulos kertoo sen mitä pidämme tärkeänä. Kansa äänesti niiden arvojen puolesta, joita ehdokkaat lupasivat ajaa ja viedä eteenpäin. Tulosta ei voi pitää vääränä. Eikä ketään eduskuntaan päässyttä sovi ilkkua tai pilkata.

Siltikin olen monesta asiasta huolissani. Eniten siitä, että ne arvot, joita persujen useiden läpimenneiden uusien kansanedustajien vaalilauseista löytyy. Voiko olla niin, että kaikki tätä muutosta kannattaneet oikeasti tietävät mihin suuntaan yhteiskuntamme näiden arvojen kautta siirtyy. Rehellisesti sanottuna epäilen tätä.

Itsekin olen sitä mieltä, että hyvin moniin asioihin kaivattiin muutosta. Tuo muutoksen vaatimus realisoitui nyt vaaleissa helpoimpaan eli persuihin ja Soiniin. Jotenkin vaan olisin toivonut, että muutos olisi tapahtunut suvaitsevamman ja avoimemman yhteiskunnan suuntaan. Nyt astuimme monta askelta aivan toisaalle.

Tulevaisuus tietenkin vasta näyttää, millaisia päätöksiä valitsemamme edustajat tekevät ja millainen Suomi niiden päätösten kautta syntyy. Hyvin monet niistä arvoista ja asioista, joita pidän tärkeänä eivät kyllä tule esille uusien kansanedustajien vaalisloganeissa. Siksipä tulevaisuus ei näytä tätä taustaa vasten lainkaan valoistalta.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Doping-'muka'uutisia

Hiihdossa venäläinen doping-ohjelma

Minua huvittaa suunnattomasti se, että kyseisen uutisen tapaista tietoa tuodaan esille kuin se oikeasti olisi joku suurikin paljastus. Vaikka monet pitävät Suomen hiihdon (voiko noin sanoa?) doping-ongelman jatkuvaa esillä pitämistä jo tarpeettomana, rohkenen olla erimieltä. Vasta tämä STT-oikeudenkäynti luo sellaisen tilanteen, että 90-luvulla vastuutehtävissä olleet joutuvat vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään. Vihdoinkin!

Oman lajini eli ampumahiihdon parissa tiedettiin jo ennen Lillehammerin olympialaisia, että hiihtäjillä on meneillään jotain uutta. Silloin ampumahiihtoliitti oli kuitenkin niin köyhä, ettei sillä ollut mahdollisuutta lähteä tuohon immunologiseen-ohjelmaan mukaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi ei.

Muistan kuitenkin hyvin ne keskustelut, joita käytiin Vuokatissa golf- ja tenniskursseilla käyneistä venäläisistä, jotka toivat suomalaisille puuttuvaa tietotaitoa analysoitaessa kunkin urheilijan profiilia suhteessa sairastumiseen, palautumiseen ja mm. hormoonitasoihin. Eikä tuo tieto ollut silloin mikään suuri salaisuus. Minusta on naurettavaa väittää, etteikö hiihdon lajijohtajat olleet tietoisia siitä mitä tehtiin, kun tuo tieto oli levinnyt jo meidänkin nurkille saakka.

Pakko on vielä korostaa, että koko tuossa uutisen ohjelmassa oli mitä todennäköisimmin paljon sallittua ja puhdasta. Siitä oli kuitenkin helppo livetä harmaalle ja lopulta pikimustalle alueelle kuten historia todistaa.

Jos jotain kiinnostaa kuulla lisää, laitapa viestiä.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Annin tarina

 

Juttelin eilen nuorten kanssa tästä viedosta ja sen herättämistä tunteista. Otanta oli toki pieni ja valikoitunutkin, koskapa kyseessä oli opettamani luokka. Nuoret osaavat nykyisin keskustella. He sanovat mielipiteensä ja osaavat myös perustella. Mielenkiintoista oli havaita, että itselleni tuli hyvinkin lohdullinen olo tulevaisuuden suhteen näiden nuorten näkemysten kautta.

Oman kokemukseni perusteella - siis työni ja harrastuksieni - tämä esille nostettu Annin tarina ei ole millään tavalla poikkeuksellinen. Nuoret eilen myös myönsivät, että Annin kaltaisia on joka pitäjässä, jopa jokaisessa koulussa. Nuoret etsivät itseään ja rajoajaan. Niin on aina ollut ja on myös oleva. Miksi siis tästä on tehty näin iso numero? Miksi Jumala on vedetty mukaan ratkaisemaan yksittäisiä ja perin normaaleja nuoren kasvuun ja kehitykseen kuuluvia ristiriitoja? Onko Jumala vain tietynlaisten ihmisten Jumala?

Keskustelu eilen nuorten kanssa vei siihen suuntaan, että uskoa, raamattua ja Jumalaa käytetään välikappaleena joidenkin ainakin nuorille tuntemattomien tarkoitusperien ajamiseen. Fiksua ja syvällistä pohtia asiaa näin. Eilisen keskustelun perusteella nuorisolle maailma ei ole niin mustavalkoinen ja ehdoton paikka, kuin Älä alistu-kampanja Annnin tarinalla tahtoo kertoa.

Mitä ajattelevat ne bi- tai homoseksuaalinuoret, joille Jumala ei ilmestykään kuten Annille kertomaan kuinka asioiden oikeasti tulisi olla? Kun he ovat itsensä ja ajatuksiensa kanssa hukassa ympäristön kiusaamina ja Jumala on hiljaa, kääntyykö tämä ehkä hyväksi tarkoitettu Annin tarina lopulta näitä nuoria vastaan. Tehdäänkö näillä kampanjoilla ja ylipäätään ahdasmielisillä asenteilla uskosta, raamatusta ja Jumalasta se lopullinen tuomitsija? En ihmettele, että arkkipiispa ehti jo sanoutumaan irti tästä. Nuoret elävät herkässä vaiheessa aikuistuessaan. On täysin eri asia pyrkiä vaikuttamaan aikuisten homo-asenteisiin kuin nuorten. Mahtoikohan tämä käydä mielessä niillä, jotka tätä kampanjaa lanseerasivat liikkeelle?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Koko maailma silmien edessä

Viime päivien ja viikkojenkin tapahtumat sai havahtumaan kuinka tieto tavoittaa meidät. Olen viettänyt netissä enemmän aikaani vuorokaudessa kuin koskaan. Japanin tapahtumat päivittyvät netin kautta minuuttien välein. Suoraa uutislähetystä voi seurata useiden uutistoimistojen nettisivujen kautta.

Mitä enemmän ja tiiviimmin seuraa, sitä suurempi tiedonjano on. Koukuttavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Yhtäkkiä jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että mediat ottavat katasrofista kaiken sen irti mitä saatavissa on. Tuli vähän mässäilyn maku. Kun Libyan kriisi näyttää nyt syvenevän, hyökkää media nyt sen kimppuun. Maanjäristys, tsunami ja ydinvoimaloiden tilanne ei enää ylitä uutiskynnystä. Siitä on otettu jo kaikki irti. Kukapa enää muistaa Haitia ja sen jälleenrakentamista äärimmäisessä köyhyydessä.

Olen oppinut paljon maanjäristyksistä, tulivuorista ja ylipäätään maapallomme toiminnasta. Netistä voi löytää myös oikeasti mielenkiintoista. Nettisivuille päivittyvät reaaliajassa säätiedot, auringon toiminta, radioaktiivinen säteily, maanjäristykset, tulivuorten toiminta jne jne jne, jos vain osaa etsiä. Nuo kaikki on tullut vastaan seikkaillessani netissä Japanin murhenäytelmän tiimoilta.

Näyttöpäätteen kautta Japanissa tapahtunut ei tunnu oikein miltään. Siitä on vaikea saada otetta. Mittaluokka on niin iso, ettei Ruotsalon hirsimökin nurkkahuoneesta tapahtunutta voi käsittää. Koskettavin näkemäni uutisvideo Japanista on kahdesta koirasta tsunamin tuhon keskellä. Kuvaavaa on myös, että ydinvoimaloita enemmän mieltäni liikutti uutinen jääkarhu Knutin kuolemasta Berliinin eläintarhassa. Se on sen mittaluokan uutinen, jonka voi käsittää. Toki olen seurannut uutisia Knutista ja sen kamppailusta elämästä hoitajansa Thomaksen hoivissa menettetyään emonsa. Aihe tuli tutuksi. Nyt alla olevien kuvien kaksikko on poissa. Thomas kuoli vuonna 2008 vain 44-vuotiaana. Knut kuoli 4-vuotiaana Berliinin eläintarhassa eilen. Toivottavasti kaverukset löytävät toisensa jossain tämän ajan tuolla puolen...

 

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Mitä jätämme lapsillemme?

Työpaikalla purettiin vanha kirjasto. Ikivanhoja käsikirjaston kirjoja oli keväällä kastattu liikuntasalin pöydille poisvietäviksi. Ilmoitettiin, että sieltä voi hakea itselleen tarpeelliseksi katsomiaan teoksia. Loput sitten menee mitä ilmeisimmin kaatopaikalle, koskapa niillä ei ole rahallista arvoa. Osa varmaan joutikin, mutta meni sinne takuulla mielenkiintoistakin luettavaa.

Keräsin pöydiltä nopeasti muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia teoksia.Yksi oli Leena Ahon kirja Lapsi, luonto ja kasvatus (wsoy 1987). Lueskelin kirjaa eilettäin bussimatkalla Vuokattiin ja takaisin. Kirjassa uusina esitetyt viittaukset mm. koululaitokseemme ovat jo vanhentunutta tietoa. Aho piirtää kuitenkin helppotajuisesti kuvaa siitä muutoksesta, mikä lasten kasvatuksessa on tapahtunut suhteessa luontoon ja ympäristöömme. Kirjassa on paljon viittauksia tutkimuksiin, joissa on pyritty selvittämään luonnon ja luontokasvatuksen merkitystä lapsen kehittymiselle.

Poikkeuksetta kaikki tulokset viittaavat siihen, että luonnossa saadut kokemukset ovat kasvun ja kehittymisen kannalta merkittäviä. Muodostaessaan kuvaa maailmasta, jossa elää, sekä kuvaa omasta itsestään lapselle voivat kaikkein merkityksellisimpiä kokemuksia olla näkö- ja kuuloaistimusten ohella maku-, haju- ja tuntoaisteilla. Havainnot ja vastaanotetut ärsykkeet muovaavat kokemuksia, joiden varaan myöhemmin syntyvät käsitteet ja sanat.

Elämme maailmassa, joka on kasvanut ja avautunut nopeammin kuin kykymme sitä hahmottaa on pysynyt mukana. Luulemme, että kykenemme itse hallitsemaan koko maailmaa tai fyysisenä paikkana koko maapalloa. Parasta aikaa katselen suoraa nettilähetystä Japanin maanjäristyksestä. Silmämme, korvamme ja tajuntamme täyttää uutistulva ympäri maailmaa. Jopa kuvat avaruudesta ovat silmiemme edessä naksauttamalla etusormella hiiren painiketta. Kaikenlainen teknistyminen on luonut uudenlaisen maailman arvoineen. Pahinta ja surullisinta, mitä tuosta edellisestä on seurannut, on ajatuksemme siitä, että lapsemme tarvitsevat kehittyäkseen nyt ja heti tuon kaiken tiedon. Lastemme tulee kasvaa tuohon samaan maailmaan.

Aiemmin lapsille riitti kasvuympäristöksi kodin pihapiiri ja lähikoulun ympäristö. Niissä saadut kokemukset sisälsivät mahdollisuuden nähdä, kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea. Lasten ei tarvinnut oppia kännyköitä, nettejä tai pleikkareita, joissa vain nähdään ja kuullaan. Koulussa oppiaineena oli kotiseutuoppi, jossa ihmiseksi kasvamisen palikoita etsittiin turvallisesta ympäristöstä läheltä kotoa käistteistä ja asioista, jotka oli mahdollista lapsen tasolla ymmärtää ja kokea todeksi. Maailma oli enemmän lapsen kokoinen.

Katsellessani ympärilleni minusta tuntuu, että lapsemme joutuvat tänä päivänä kasvamaan maailmaan, joka on liian iso. Vaadimme liikaa, jos omassa teknistyneessä ja globaalissa maailmassamme kuvittelemme lastemme pystyvän kasvavan suoraan siihen maailmaan. Luonnon antama mahdollisuus tuntea ja omaksua niitä tietoja, taitoja ja tuntemuksia, mitä aikuiseksi kasvamiseen tarvitaan, on ainutlaatuinen. Jos kuvittelemme korvaavamme sen jollain muulla, olemme pahasti hukassa. Leena Aho kirjoittaa näin:

"Pieni lapsi tuntee yhteenkuuluvuutta luontoon. Saman yhteenkuuluvuuden tunteen on sanottu olevan niillä ihmisryhmillä, joita ekspansiivinen rotumme sanoo primitiivisiksi kansoiksi tai luonnonkansoiksi. Yhteenkuuluvuuden tunne saattaa säilyä vain niin kauan, kun yksilö elää omassa sosiaalisessa yhteisössään ja sen kulttuuri ohjaa hänen käyttäytymistään. Kun hän siirtyy teknistyneen kulttuurin piiriin, hän omaksuu sen suhtautumistavat ja arvot, kenties täysin toisenlaiset kuin hänen entisen yhteisönsä. Vastaavalla tavalla lapsi kasvaessaan erkanee fyysisestä ja psyykkisestä yhteydestään hiekkaan ja aurinkoon. Kasvatukselle ja opetukselle on annettu osavastuu siitä, että lapsi varttuessaankin pitää itseään osana luontoa, ymmärtää olevansa siitä riippuvainen ja siihen vaikuttava tekijä."

Aho lainaa ruotsalaisen Rolf Edbergin ajatusta: "Kun avaruuden tulet, veden kohina rantoja vasten ja tuulen humina puissa lakkaavat olemasta olennnainen osa elämäämme, katoaa identiteetistämme jotakin."

Minusta meidän on astuttava muutama askel taaksepäin. Tämän sukupolven, joka vielä muistaa ja osaa kertoa luonnosta ja ihmisen osasta siinä, on se tehtävä. Meidän on kerrottava, että toisenlainenkin maailma on olemassa. Sellainen maailma, jonka voi haistaa, maistaa ja tuntea ihollaan. Meidän on kerrottava siksikin, että ainakin ne, jotka haluaisivat siitä kuulla, kuulisivat sen. Loppuun hyvin aiheeseen sopiva Veikko Haakanan hieno runo:

Älkäämme lakatko tarinoimasta
muistelemasta mitä oli ennen
ja vähän vieläkin,
sillä kun nämä jotka jäävät
ja menettävät vähä vähältä
lopulta kaiken
he muistavat kuulemansa
ja havahtuvat
kuinka oli ja kuinka voisi olla.


Silloin he tekevät sen
kapinan johon meillä ei ollut yksimielisyyttä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

The Gorgeous Blogger






Oho. En yleensä innostu mistään tämmöisistä ketjuista. Nyt on tuntuu kuitenkin, että tää on vähän velvollisuus. Sain tämän tunnustuksen kaukaa pohjoisesta Tuirelta (Kiitos!), jonka mukavaa blogia Turskatynnyri olen jo pidemmän aikaa seuraillut. Sieltä löytyy mm. upeita kuvia hienoista maisemista ja kivasti kirjoitettuja juttaja arjen sattumuksista, sekä kahdesta ihan valkkarin näköisestä koirasta.

Tunnustuksen saaneen pitää vastata viiteen kysymykseen. Yritän parhaani.

1. Milloin aloitit blogisi?
Tämä Nurkkahuoneesta on vasta muutaman kuukauden vanha yritys. Aiemmin kirjoittelin QdesQ-blogia muistaakseni 2005 vuodesta alkaen. Lisäksi on koirille oma blogi Suuressa Tarhassa.

2. Mistä kirjoitat blogissasi ja mitä kaikkea se käsittelee?
Tämä blogi hakee paikkaansa kuin Päätalon Herkon uuni. Yleensä kirjoitan siitä, mikä minua kiinnostaa, suututtaa, ihastuttaa tai vihastuttaa. Paljon tulee kirjoitettua koirista, eläimistä yleensä, luonnosta ja urheilusta. En halua rajata mitään pois, enkä keskittyä tarkoituksellisesti mihinkään. Aiemmin vanhassa blogissa toin esille mm. Vattajan hiekkarannan ja puolustusvoimien toiminnan ristiriitaa. Jotenkin ei virtaa enää siihen riitä.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Tuskin mikään. Usein mietinkin mahtaako ketään kiinnostaa mitä kirjoitan. Toisaalta en anna sen häiritä :)

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Jo ihan alkuun kirjoittelin omaksi ilokseni itselleni. Toki oli muutamia blogeja, joita seurailin ja sitä kautta tutustuin tähän maailmaan. Matkan varrella tuli sitten kiinnostavia aiheita, joista kirjoittelin säännöllisesti pidemmän aikaa. Nyt sellaista tarvetta ei oikein ole.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Ehdottomasti pitäisi kirjottaa useammin ja säännöllisesti. Monet hyvät ideat ja fiilikset menee jo lyhyessä hetkessä ohi. Kun jättää jonkun asian kirjoittamatta ajatuksella, että huomenna sitten,  on asia ehtinyt vanheta.

Ja sitten tämä pitäisi laitta eteenpäin. Haluan antaa The Georgeus Blogger tunnustuksen Taviokuurnalle. Blogista löytyy mielenkiintoista ja asiantuntevaa juttua luonnosta.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Politiikkaa

Kohti vaaleja mennään. Suomessa on mitä ilmeisimmin tapahtumassa poliittisessa kentässä melkoinen muutos. Kyseessä on siis Persut - Perussuomalaiset. Täytyy myöntää etten ole kovinkaan innokas politiikan seuraaja. Jostain syystä on viime aikoina tullut seurattua poliittista keskustelua yllättävänkin tarkasti. Osittain tämä johtuu siitä, että kuuntelen autossa työmatkoilla yleensä Yle Puhetta. On sattunut työmatkoille joitain hyvinkin mielenkiintoisia ohjelmia.

Tunnustaudun eräänlaiseksi luontoihmiseksi. Vietän paljon vapaa-aikaani luonnossa koirien ja myös muiden harrastusten parissa. Siksipä luontoon liittyviin kannanottoihin tulee tarttuneeksi herkemmällä korvalla. Tämän aiheen tiimoilta on viimeiset julkisuuteen tulleet vaaliohjelmat ja vaaleihin liittyvät gallupit herättäneet monia ei niin miellyttäviä ajatuksia.

Gallupit kertovat Persujen olevan edelleen kasvattamassa suosiotaan. Kyllä kansa tietää, joten en halua ottaa lainkaan kantaa suosioon tai sen syihin. Satuin maalaisena lukemaan Perussuomalaisten maaseutuohjelman. Onneksi luin. Ohjelma sisältää useita sellaisia kohtia, jotka hämmentävät minua. Puuttumatta nyt sen tarkemmin niihin mietin, että onko todellakin niin moni suomalainen (kuin gallupit osoittavat) valmis allekirjoittamaan ne kohdat.

Luonnonsuojelun ja eläinten hyvinvoinnin kannalta Persujen nousukiito ei kuulosta lainkaan hyvältä. Mahtaakohan kaikki Persujen nosteen tuomassa hurmoksessa muutoksen puolesta ymmärtää mitä kaikkea Soini ja kumppanit oikein sitten lopunperin ajavatkaan? Mikäli Persujen maaseutuohjelma toteutuu tarkoittaa se luonnonsuojelulle kovempia aikoja. Onko se hinta mikä on maksettava vanhojen puolueiden saamiseksi pois vallasta. Hinta on aika kova. Minun mielestäni.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Tulipa sanottua

Olen oikestaan hyvin iloinen siitä, että on tullut aikojen saatossa kirjoitettua blogia. Lueskelin ruokatunnilla vanhaa QdesQ-blogiani samalla, kun ruokailin pahvilaatikkopitsaa. Piti oikein linkittää muutamia kirjoituksia tänne. Sen verran hyviltä ne omasta mielestä kuulostivat. Jännästi ne myös ovat aikansa kuvia.

Oikeus kostoon 10.5.2006

Heinäsirkat 22.2.2006

Ajatus 4.10.2006

Mielipide 14.11.2006

Retkeilyä 1.1.2007

Liput hulmusivat juhlan kunniaksi 5.6.2007

Aapisesta 2.8.2007

Doping 14.10.2008

perjantai 21. tammikuuta 2011

Tasapäisten valtakunta

Otsikon sanoin nimeää Jukka Rönkä Urheilulehden pääkirjoituksen 20.1.2011. Osuva kirjoitus, jonka kautta on palattava vielä Minna Kauppiin ja Urheilugaalan tapahtumiin.

"Todellisuudessa Kaupin tapaus on kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, kuinka heikosti me suomalaiset suvaitsemme ja ymmärrämme sitä, jos joku ei taivu samanlaisuuden ja tasapäisyyden kaavaan.", kirjoittaa Rönkä. Juuri näin.

"Sama asenteellisuus näkyy myös urheilussa. Kun Minna Kauppi epäili mahdollisuuksiaan tulla valituksi Vuoden urheilijaksi, hänen kirjoitustaan pidettiin sopimattomana. Sopivuutta olisi ollut se, että Minna Kauppi olisi ilmoittanut olevansa onnellinen, vaikka häntä ei valittaisikaan Vuoden urheilijaksi."

Ja vielä.

"Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos tasapäisyyden vaatimus vaikuttaa ja heijastuu esimerkiksi siihen, miten intohimoisesti ja miten paljon urheilija harjoittelee?", kysyy Rönkä.

Omilla avoillaan ajatteleva, itselleen urheileva ja viimesen päälle sitoutunut urheilija on harvoin joukkoa tai massaa. Kaikki pelaa ja Nuori Suomi ideologiat ovat vuosikaudet tehneet työtä reilun pelin hengessä tasapäistääkseen nuorisourheilua. Pelatkoon jokainen yhtä paljon, olkoon jokainen tasa-arvon nimissä yhtä huono. Tuohon kuvaan ei meinaa mahtua Minna Kaupin tapaiset urheilijat. Onneksi. Sillä vain sen takia he ovat lajissaan niin hyviä ja kykenevät voittamaan  maailmanmestaruuksia. Tasapäistetystä porukasta sellaisia harvoin - jos koskaan - löytyy.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Luontomuseossa

Kävin Kokkolassa museossa. Tarkemmin paikka sai nimen Luontokokoelma Kieppi vuonna 2000. Minulla oli kunnia tavata muutamia kertoja sen kokoaja jo edesmennyt Veikko Salkio. Olen vieraillut Kiepissä useita kertoja. Yhä vaan kiehtoo se valtaisa elämäntyö, jonka Veikko Salkio on tehnyt luodessaan tuon kokoelman.

Viime käyntini oli ensimmäinen, jolloin Veikon työhuone oli avattu yleisölle nähtäväksi. Astuessani huoneeseen tuntui oudolta, kuin aika olisi pysähtynyt hetkeksi. Työpöydällä oli keskeneräinen täytetty lintu, paletissa värejä ja työkaluja, sekä kuin otsalta nostetut silmälasit. Nurkassa oli Veikon käyttämä vihreä maihari ja saman värinen lippalakki.

Tuntui surulliselta, en osaa sanoa miksi. Museon tiloissa on parhaillaan Jyrki Portinin luontokuvia. Näyttely kantaa muistaakseni nimeä Metsänväkeä. Portin on tuonut esille kymmenkunta upeaa kuvaa lähinnä linnuista. Vanhimmat ovat 1980-luvun alusta nuoren valokuvaajan vielä tuolloin askarrellessa luontokuvauksen parissa. Esitelylehtisessä Portin kertoo lopuksi, että vanhoilla kuvilla on hänelle erityinen merkitys. Niihin on tallentunut maisemia, joita ei enää ole. Ihmisen toiminta on raiskannut ne tai hävittänyt kokonaan olemasta. Portin toteaakin oppineensa luonnossa kulkemisen ja kuvaamisen parissa, ettei mihinkään kannata kiintyä liikaa.

Tunnustaudun sekä Veikko Salkion, että Jyrki Portinin hengenheimolaiseksi. Metsä ja luonto ovat osa minua. Ne ovat sellainen osa jota ilman on vaikea kuvitella tulevansa toimeen. Samalla kun kiitollisena katson näiden kahden herran kätten jälkiä, havahdun surullisena siihen tosiasiaan, että heidänlaisiaan on nykyään vähän, aivan liian vähän. Näistä tuntemuksista kumpusi surullinen oloni.

Aiheesta lisää:

Luontokokoelma Kieppi
Veikko Salkio
Veikko Salkio: Pummanki - Jäämeren suomalainen kalastajakylä ja sen tuho
Jyrki Portin
Metsänväkeä
Puiden kansa

perjantai 14. tammikuuta 2011

Urheilugaala ja Minna

Pitää vähän purkautua.

Minna Kauppi valittiin oikeutetusti Vuoden Urheilijaksi. Valinnan ympärillä nousi kohu, joka sulki hetkeksi Minnan kotisivut ja vieraskirja on vieläkin suljettuna. Tämä kaikki siksi, ettei vuoden urheilijaksi valittu noudattanut joudenkin mielestä soveliasta etikettiä. Minua suututtaa ja samalla surkuttelen suomalaisen urheilujournalismin, urheilun järjestöelämän ja median tilaa.

Olen seurannut Minna Kaupin edesottamuksia jo pidemmän aikaa. Jokainen joka on niin tehnyt, osasi lukea Minnan blogikirjoituksen oikein. On väärin syyttää omasta rajoittuneisuudestaan tai osin tyhmyydestään tekstin kirjoittajaa. Ironisesti kirjoitettu blogiteksti sivalsi mitä ilmeisimmin melko kipeästi herkkähipiäisiä urheiluvaikuttajia. Tuo kaikki oli oikein ja Minna Kaupin tasoiselta urheilijalta luvallista.

Tulee pakostakin mieleen, että onko kriittinen arviointi sallittu vain medialle, urheilujohtajille - toppatakkimiehille. Urheilijat ovat kaiken kansan kriittisen silmän alla koko ajan. Toimittajat ja urheiluvaikuttajat vaativat menestystä. Urheilijoiden kanssa ollaan valmiita poseeraamaan voittojen ja kunnian sattuessa kohdalle. Aisoiden mennessä huonosti ei selkään taputtajia näy. Kun Minna Kauppi avasi sanaisen arkkunsa (ei muuten ensi kertaa), teki hän jotain sellaista, mikä ei urheilijalle ole luvallista. Hän arvosteli järjestelmää, joka ei ole lajien ja sitä kautta myöskään urheilijoiden osalta tasa-arvoinen.

Minulle nousee esiin useitakin kysymyksiä. Onko Suomen Urheilugaala muodostunut sellaiseksi mammutiksi, että se elää omaa elämäänsä ohi urheilijoiden? Vaikka hienosta tapahtumasta onkin kyse, luulisi sen kestävän myös terveen kritiikin, jota Minna Kauppi esitti. Luulisi sen myös sallivan erilaiset tavat suhtautua palkitsemiseen. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos Minnan blogi olisi tullut julkisuuteen ennen vuoden urheilija valintaa? Eikö nämä instituutiot kestä sitä, että joku haluaakin nähdä sen omalla tavallaan ja sanoo sen vielä julkisesti ääneen.

Minna Kauppi pyysi julkisesti anteeksi sanomisiaan ja tekemisiään vuoden urheilija tittelin yhteydessä. Kuinka usein media tai urheilujärjestelmässä korkeimmilla paikoilla istuvat ovat valmiita pyytämään anteeksi urheilijoilta sanomisiaan tai tekemisiään? Oman tuntemukseni mukaan sitä tapahtuu äärimmäisen harvoin.

Julkisuus on urheilijalle tarpeellinen. Sponsorit ja yhteistyökumppanit elävät urheilijan kautta syntyneestä julkisuudesta. Minna Kauppi on sanonut kärkeviä mielipiteitään tästäkin asiasta. Kuvankaunis urheilija houkuttaa toimittajia ja kameramiehiä. Hän vetää puoleensa jos jonkinnäköistä perskärpästä. Ryhtyessään julkisuuden henkilöksi Minnan kaltainen kaunis urheilija on haluttua riistaa. Media revittelee kuvilla ja jutuilla "linnanjuhlien kuningattaresta". Minna on suorasanaisesti kertonut, että hän toivoisi itsensä muistettavan urheilusuoritustensa kautta, eikä sen perusteella kuinka seksikäs tai haluttava hän on.

Koko tämän tarpeettoman episodin jälkeen arvostan Minna Kauppia yhä enemmän urheilijana. Sen sijaan urheilugaala ja vuoden urheilija tittelin arvostus silmissäni laski. Toivottavasti jossain sisimmässään asianosaiset tuntisivat pienen piston sydämessään. Viittaan nyt vaikka Yle urheiluviikonlopun haastattelussa urheiluvuotta 2010 ruotineisiin Kari Niemi-Nikkolaan ja Jouko Purontakaseen. Urheiluvuoteen 2010 tai sen menestykseen ei heidän puheissaan ja arvioinneissaan mitä ilmeisimmin kuulu sellasaiset urheilulajit kuin suunnistus tai salibandy. Onnea vielä kerran Minna Kauppi. Toivottavasti jatkat valitsemallasi tiellä kaikesta tästä huolimatta.

torstai 30. joulukuuta 2010

R.I.P. Reko

Miksi tämä yksi julmuus monien joukossa on noussut julkisuuteen?

En löydä sanoja kertoakseni,  kuinka kuvottavaa ajatella nuoren vielä pentukoiran viimeisiä hetkiä. Ne ympärillä olleet ihmiset - raakalaiset - olivat kuitenkin pienelle koiralle kaikki, mitä sillä oli. Kukaan tuona iltana paikalla olleista ei voi vetäytyä vastuusta. Ei millään. Piste. Panee miettimään millaista pennun elämä lie sitten ollut kohtalokkaaseen iltaan saakka...

Nettiaika on luomassa uudenlaista tuomitsemisen kulttuuria. Facebook-ryhmä Koiraa ei saa pauttaa kiduttajalle on noussut julkisuuteen myös poliisin toimesta. Ryhmässä on julkaistu koiran surmaamiseen syyllistyneiden kuvat ja tietoja. Riippumatta siitä, mitä poliisitutkinta ja oikeuslaitos aikanaan päättää, on kyseisten henkilöiden päälle langetettu nettimaailmassa sellainen rangaistus, joka voi olla jopa todennäköisesti kovempi kuin aikanaan tuomioistuimessa.

Keskustelupalstat aiheesta riippumatta käyvät kuumaa keskustelua tapahtuneesta. Ihmisten harkintakyky tuntuu pettäneen monissa kommenteissa. Hirttotuomion vaatiminen koiranpennun tappaneelle kuulostaa sivistysvaltiossa perin oudolta. Mielenkiintoista nähdä poikiiko nettikeskustelut oman poliisitutkintansa.

Eläimiä kohdellaan julmasti maassamme joka ikinen päivä. Reko-koiran kohtalo ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Monelle julmuuksien kohteeksi joutuneelle tai tänäänkin joutuvalle kuolema, kuinka kivulias se olisikin, olisi armeliaampi vaihtoehto kuin elämän jatkuminen. Vaikka nyt onkin luonnollista käydä keskustelua Rekosta, olisi jokaisen syytä katsoa ympärilleen ja ymmärtää, että vastaavaa voi tapahtua tänäänkin. Pitäisi nähdä metsä puilta.

Mietin mielessäni jo vuosi sitten, kun Oikeutta eläimille julkaisi tuotantotiloilta kuvattua materiaalia, että tulee aika jolloin lemmikkieläinten parissa käydään oma keskustelunsa lemmikkieläinten oikeuksista. Sitä keskustelua käydään nyt parhaillaan, vaikkakaan se ei ole löytänyt vielä oikeita uomiaan. Koiramaailmassa on kaikenlainen salailu ja sisäänpäinkääntyneisyys perin omiaisia piirteitä. Kun edellisiin lisätään vielä kilpailu, oman edun tavoittelu, oikeassa olemisen tarve ja taloudelliset intressit, onkin keitetty melkoinen soppa. Koiria tuotetaan ja myydään, koska se on kannattavaa edellä mainituista syistä.

Koiran kauppaa säätelee sama laki kuin ostaessasi pölynimurin. Liian usein myyjä myös myy ja ostaja ostaa pölynimurin - siis tavaran, tuotteen, lelun - ei eläintä. Oma lukunsa on myös rescue-toiminta, jossa koiria luovutetaan uusiin koteihin, vaihtoehtona lopettamiselle. Vaikka rescue- ja löytökoiratoiminnassa on paljon hyvää, mahdollistaa se myös väärikäytökset. Onko siis mitenkään ihmeellistä, että tässä kaikessa mukaan tulee, myös onnettomia tarinoita.

En ole missää nähnyt puheenvuoroja syistä näiden Rekon tappaneiden raakalaisten käyttäytymiselle. Hyvin pienellä vaivalla (google) löytyy mainittujen henkilöiden taustoista tiedonmuruja, joista voi piirtää kuvaa näistä nuorista. Tuntematta henkilöitä lainkaan saa heidän omista nettiprofiileistaan, useilta keskustelupalstoilta viitteitä millaisessa arvomaailmassa nämä nuoret ainakin omien sanojensa mukaan elävät. Vaikka pidänkin ihmisten lokeroimista ja leimaamista vastenmielisenä, ei voi välttyä ajatukselta, ettei näiden nuorten elämä ihan raiteillaan ollut. Se ei tietenkään ole mikään puolustus tai selitys julmalle teolle. Mietin vain, että voidessaan pahoin nuori rakentaa omaa maailmaansa sellaisista rakennuspuista kuin on tarjolla. Turvallisuuden, läheisyyden, oikeanlaisten ihmissuhteiden puuttuessa on mahdollista kasvaa pahastikin kieroon. Joidenkin hätähuuto on Jokela tai Kauhajoki. Oliko se näillä nuorilla Reko?

Kaikkiaan kohdentuessaan oikein voi nettijulkisuus on olla eläinten hyvinvoinnin kannalta positiivinen asia. On mielenkiintoista nähdä kuinka paljon netissä syntynyt aktiivisuus eläinten puolesta realisoituu sitten tosimaailmassa. Onko vaarana käydä kuten Facebook-ryhmän mielenosoituksessa 15.10.2010? Sadastatuhennesta ryhmäläisestä vaivautui paikalle vain kourallinen. Eläinten puolesta toimivilla olisi nyt otollinen tilaisuus hyödyntää syntynyt liikehdintä ja kanavoida se oikein. Nähtäväksi jää käykö niin.

Uusi alku

Tämä uusi blogi on jatkumo aiemmin pitämiini jo hiipuneisiin blogeihin... siis QdesQ ja Tiitu ja Tumppu treenaa.

Niiden aika jotenkin vain meni ohi. Nurkkahuoneesta nimi tulee siitä, että istua törötän tätä kirjoittaessani kotona hirsitalon pienessä nurkkahuoneessa. Voinee tätä kait työhuoneeksikin nimittää.

Vanhat blogit elivät aikansa ja niissä kirjoittelin kaikkea sellaista, mikä sille ajalle oli tärkeää. Tästä lähdetään sitten uuteen aikaan. Voipi olla, etteivät aiheet kovinkaan paljoa muutu. Tärkeimmältä tuntuu kuitenkin pitää tätä itselleen päiväkirjanomaisesti paikkana purkaa tuntoja milloin mistäkin.