Hiihdossa venäläinen doping-ohjelma
Minua huvittaa suunnattomasti se, että kyseisen uutisen tapaista tietoa tuodaan esille kuin se oikeasti olisi joku suurikin paljastus. Vaikka monet pitävät Suomen hiihdon (voiko noin sanoa?) doping-ongelman jatkuvaa esillä pitämistä jo tarpeettomana, rohkenen olla erimieltä. Vasta tämä STT-oikeudenkäynti luo sellaisen tilanteen, että 90-luvulla vastuutehtävissä olleet joutuvat vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään. Vihdoinkin!
Oman lajini eli ampumahiihdon parissa tiedettiin jo ennen Lillehammerin olympialaisia, että hiihtäjillä on meneillään jotain uutta. Silloin ampumahiihtoliitti oli kuitenkin niin köyhä, ettei sillä ollut mahdollisuutta lähteä tuohon immunologiseen-ohjelmaan mukaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi ei.
Muistan kuitenkin hyvin ne keskustelut, joita käytiin Vuokatissa golf- ja tenniskursseilla käyneistä venäläisistä, jotka toivat suomalaisille puuttuvaa tietotaitoa analysoitaessa kunkin urheilijan profiilia suhteessa sairastumiseen, palautumiseen ja mm. hormoonitasoihin. Eikä tuo tieto ollut silloin mikään suuri salaisuus. Minusta on naurettavaa väittää, etteikö hiihdon lajijohtajat olleet tietoisia siitä mitä tehtiin, kun tuo tieto oli levinnyt jo meidänkin nurkille saakka.
Pakko on vielä korostaa, että koko tuossa uutisen ohjelmassa oli mitä todennäköisimmin paljon sallittua ja puhdasta. Siitä oli kuitenkin helppo livetä harmaalle ja lopulta pikimustalle alueelle kuten historia todistaa.
Jos jotain kiinnostaa kuulla lisää, laitapa viestiä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Urheilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Urheilu. Näytä kaikki tekstit
torstai 31. maaliskuuta 2011
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
Kappa
On vielä palattava Kaisa Mäkäräiseen.
Eksyin Kaisan - tuttavallisesti Kappa - kotisivujen kautta vieraskirjaan. Hämmentävää lukea sitä onnitteluviestien määrää ympäri maailman. Vaikka Kaisan mm-kulta on saanutkin julkisuudessa tilaa, tuskin silti osaamme käsittää sitä julkisuusarvoa, mikä sympaattisen suomalaisurheilijan persoonaan maailmalla liittyy.
Oikeastaan tuo Kaisan peroona ja ulkoinen olemus on mielenkiintoinen. Liekö siinä vilpittömyydessä ja avoimuudessa, jolla hän valloittaa kuuntelijat, jotain viitteitä ympäristöstä, jossa hän on urheilijana kasvanut. Kaisaa ei voi pitää tuotteena, joka olisi brändätty. Laskelmoivaan julkisuuskuvan luomiseen ei ampumahiihtoliitolla, tuskin Kaisan taustajoukoillakaan, ole ollut resursseja. Kaikki olemassa oleva on satsattava treenaamiseen ja sen tarvitsemiin olosuhteisiin.
Kaisan herkkä ja sympaattinen olemus näyttää uppoavan meihin suomalaisiin. Vieraskirjan lukuisissa onnittelukirjoituksissa kerrotaan kyynelten vierähtäneen poskille mm-kullan ratkettua. Aikuiset miehenköriläät herkistyvät kirjoittamaan ylisanoja vieraskirjaan tavalla, jota harvoin näkee.
Edellisessä kirjoituksessani mainitsema Magdalena Neuner ponnistaa ihan eri lähtökohdista kuin Kaisa. Sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden tarpeisiin on löydetty ja luotu kaunis urheilijakuva. Saksassa Lena on suuri tähti ja idoli. Meillä Kaisa on olllut omissa oloissaan puurtaja. Urheilu ja etenkin ampumahihto on siitä hieno asia, että molemmista lähtökohdista voi tulla maailman parhaaksi.
Eksyin Kaisan - tuttavallisesti Kappa - kotisivujen kautta vieraskirjaan. Hämmentävää lukea sitä onnitteluviestien määrää ympäri maailman. Vaikka Kaisan mm-kulta on saanutkin julkisuudessa tilaa, tuskin silti osaamme käsittää sitä julkisuusarvoa, mikä sympaattisen suomalaisurheilijan persoonaan maailmalla liittyy.
Oikeastaan tuo Kaisan peroona ja ulkoinen olemus on mielenkiintoinen. Liekö siinä vilpittömyydessä ja avoimuudessa, jolla hän valloittaa kuuntelijat, jotain viitteitä ympäristöstä, jossa hän on urheilijana kasvanut. Kaisaa ei voi pitää tuotteena, joka olisi brändätty. Laskelmoivaan julkisuuskuvan luomiseen ei ampumahiihtoliitolla, tuskin Kaisan taustajoukoillakaan, ole ollut resursseja. Kaikki olemassa oleva on satsattava treenaamiseen ja sen tarvitsemiin olosuhteisiin.
Kaisan herkkä ja sympaattinen olemus näyttää uppoavan meihin suomalaisiin. Vieraskirjan lukuisissa onnittelukirjoituksissa kerrotaan kyynelten vierähtäneen poskille mm-kullan ratkettua. Aikuiset miehenköriläät herkistyvät kirjoittamaan ylisanoja vieraskirjaan tavalla, jota harvoin näkee.
Edellisessä kirjoituksessani mainitsema Magdalena Neuner ponnistaa ihan eri lähtökohdista kuin Kaisa. Sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden tarpeisiin on löydetty ja luotu kaunis urheilijakuva. Saksassa Lena on suuri tähti ja idoli. Meillä Kaisa on olllut omissa oloissaan puurtaja. Urheilu ja etenkin ampumahihto on siitä hieno asia, että molemmista lähtökohdista voi tulla maailman parhaaksi.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Pyssynkantohiihto
Perin ajankohtainen aihe - monestakin syystä.
Kävin eilettäin ampumahiihtokisoissa. Siis oikein osallistuin. Jos muisti ei pahasti petä, on edellisestä ah-kisastani aikaa reilusti. Edellisen kerran starttasin pyssyn kanssa ladulle numerolappu rinnassa 1997 Kestilässä. Eilinen osoitti kouriin ja moneen muuhunkin paikkaan tuntuvasti, että kyse on vaativasta lajista. En osannut arvatakaan kuinka vaativasta.
Totaalisen kuntourheilupohjaisen hiihtoharrastuksen ja kilpaa hiihtämisen välillä on vissi ero. Tuo ero tuli enemmän kuin todeksi rynnättyäni lähtömerkin jälkeen kuin vanhasta muistista kahden kilometrin lenkille ennen ensimäistä makuu-ammuntaa. Kierroskierrokselta tuntui pahemmalta. Viimeinen kierros oli taistelua kohti maalia. Kolme ensimmäistä ammuntaa meni ihan ok - 0-1-1. Viimeisellä pystypaikalla ei homma ollut enää lainkaan hallinnassa. Hämärän rajamailla haukoin henkeäni ja sain sentään tuurilla yhden taulun alas. Vaikeaa, raskasta, mutta mukavaa! Viikon päästä uudelleen.
Eilen osui Kaisa Mäkäräiselle päivä, joka sinetöi tietyllä tapaa hänen urheilu-uransa. Lajin maailmanmestaruus on meriitti, jota ei oteta pois, eikä unohdeta. Jo pitkään huipun tuntumassa kilpaillut Kaisa otti viimein sen tarvittavan askeleen, joka vie hänet tasolle, johon hyvin harva yltää. Fantastista, liikuttavaa! Kaisa on urheillut olosuhteissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin täydelliset. Ampumahiihtoliiton taloudelliset koukerot ja Kaisa Variksen dopingin tumma varjo eivät todellakaan ole helpottaneet tietä maailman huipulle. Siltikin sinne on mahdollista päästä.
Jostain syystä seuraan muita tarkemmin tämän...
...viehättävän naisampumahiihtäjän edesottamuksia. Hän on Saksan Magdalena Neuner. Todella piinkova urheilija, joka rehdisti ja hymyillen tunnusti Kaisan paremmuuden. Hän totesi virheitä voivan sattua kaikille menetettyään katkerasti maailmanmestaruuden viimeisellä ampumapaikalla kahteen ohilaukaukseen.
Kävin eilettäin ampumahiihtokisoissa. Siis oikein osallistuin. Jos muisti ei pahasti petä, on edellisestä ah-kisastani aikaa reilusti. Edellisen kerran starttasin pyssyn kanssa ladulle numerolappu rinnassa 1997 Kestilässä. Eilinen osoitti kouriin ja moneen muuhunkin paikkaan tuntuvasti, että kyse on vaativasta lajista. En osannut arvatakaan kuinka vaativasta.
Totaalisen kuntourheilupohjaisen hiihtoharrastuksen ja kilpaa hiihtämisen välillä on vissi ero. Tuo ero tuli enemmän kuin todeksi rynnättyäni lähtömerkin jälkeen kuin vanhasta muistista kahden kilometrin lenkille ennen ensimäistä makuu-ammuntaa. Kierroskierrokselta tuntui pahemmalta. Viimeinen kierros oli taistelua kohti maalia. Kolme ensimmäistä ammuntaa meni ihan ok - 0-1-1. Viimeisellä pystypaikalla ei homma ollut enää lainkaan hallinnassa. Hämärän rajamailla haukoin henkeäni ja sain sentään tuurilla yhden taulun alas. Vaikeaa, raskasta, mutta mukavaa! Viikon päästä uudelleen.
Eilen osui Kaisa Mäkäräiselle päivä, joka sinetöi tietyllä tapaa hänen urheilu-uransa. Lajin maailmanmestaruus on meriitti, jota ei oteta pois, eikä unohdeta. Jo pitkään huipun tuntumassa kilpaillut Kaisa otti viimein sen tarvittavan askeleen, joka vie hänet tasolle, johon hyvin harva yltää. Fantastista, liikuttavaa! Kaisa on urheillut olosuhteissa, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin täydelliset. Ampumahiihtoliiton taloudelliset koukerot ja Kaisa Variksen dopingin tumma varjo eivät todellakaan ole helpottaneet tietä maailman huipulle. Siltikin sinne on mahdollista päästä.
Jostain syystä seuraan muita tarkemmin tämän...
lauantai 19. helmikuuta 2011
Loggerista vielä
Nykyään on tarjolla jos jonkilaista teknistä vermettä. En ole lainkaan varma kaikkien tarpeellisuudesta. Myönnän, etten ole suhtautunut kovinkaan innostuneesti gps-laitteisiin. Olen tässä ns. vanhan liiton miehiä ja tukeudun paljon mielummin karttaan ja kompassiin. On kuitenkin pakko tunnustaa, että gps-paikanninta muutaman kuukauden käyttäneenä, se on tuonut paljon ajateltavaa - erityisesti koirien liikkumisesta.
Aiemmin käytin Garminin GPS 60 kapulaa, jonka hankin geokätköilyharrastusta varten, lähinnä testimielessä keräämällä perustietoa koirien liikkumisesta. Siihen saakka kaikki tieto koirien liikkumisesta perustui kuljetun matkan mittaamiseen ja kelloon, sekä suurimmaksi osaksi silmämääräiseen arvioon. Garminilla tallensin ensimmäiset koirien vapaat lenkit. Tulosten purkaminen kertoi koirien liikkumisen olevan sidoksissa ihmisen liikkumiseen enemmän kuin aiemmin olin kuvitellut. Eron ymmärtää jokainen verratessa kytkettynä liikkuvaa ja vapaana juoksevaa koiraa. Suurin ahaa-elämys itselleni tuli siinä, miten paljon ihmisen liike vaikuttaa myös vapaana metsässä juoksevaan koiraan.
Meillä on ollut käytössä nyt tuo myLoggerin paikannin. Sen pienen koon ja helppokäyttöisyyden takia olen käyttänyt sitä enemmän kuin Garminin isoa kapulaa. Säännöllisellä käytöllä tallennin antaa aivan uusia ulottuvuuksia koirien liikunnan seuraamiseen. Vapaan lenkin tallentaminen ja purkaminen nopeuskäyräksi antaa mahdollisuuden vertailla eri päivien ja lenkkien sisältöä. Vaikka kuinka harjaantuneesti pyrkisit silmällä seuraamaan koiran liikettä, ei nopueksien muutoksia kykene lenkin aikana mieleen tallentamaan. Logger tekee sen aukottoman varmasti tarkkuudella, joka riittää johtopäätösten tekemiseen.
Jos minulla olisi treenattavana kisakoira ihan mihin tahansa lajiin, pitäisin gps-tallenninta ehdottomasti välttämättömäna apuvälineenä treenaamisen suunnitteluun, toteutukseen ja etenkin tallentamiseen ja sitä kautta tekemisen analysointiin. Nyt kun ei sellaista koiraa ole, käytämme paikanninta vain omaksi huviksi ja mielenkiinnosta aiheeseen.
Kirjoitin edellisessä kirjoituksessa Tumpun liikkumisesta. Viikon aikana tallentamani Tumpun lenkit ovat tuoneet sellaista tietoa, että osa tuon edellisen kirjoituksen päätelmistä ovat luultavastii vääriä. Useiden peräkkäisten lenkkien tallentaminen ja analysointi kertoo aiheen olevan paljon monimutkaisempi, kuin perin suorat johtopäätökseni antavat ymmärtää. On parempi etten vielä tällä tiedolla lausu mitään päätelmiä, vaan esitän asiat kysymysten muodossa niin itselleni, kuin teille kaikille aiheesta kiinnostuneille purtaviksi. Olen toiveikas, että niihin löytyy ajan myötä myös mielenkiintoisia vastauksia.
Tumpun vapaiden lenkkien analysointi paljastaa, että sen maksiminopeudet vaihtelevat eri lenkeillä merkittävästi. Yhtälailla sen palautumiseen käyttämä aika (käytännössä kävely, pysähtely, makoilu, nuuskuttelu) nopeuspiikkien välillä vaihtelee. Nopeuden muutos vaihtelee myös siten, että joskus lenkin maksiminopeus tulee lenkin alussa, joskus keskellä ja joskus jopa lopussa. Nämä muutokset voi havaita eri lenkeillä, vaikka lenkki tehdään samalla reitillä samoissa olosuhteissa. Koira siis jostain syystä toisena päivänä on halukkaampi ottamaan itsestään enemmän irti kuin toisena päivänä.
Mitkä kaikki asiat vaikuttavat edelliseen?
- Muun lauman rooli - kokoonpano - antamat virikkeet tai syyt liikkua?
- Luontaiset ominaisuudet - fysiikka - luonne - vietit?
- Hankitut tai opitut ominaisuudet - kuntotekijät - koiran hallintaan liittyvät tekijät?
- Vireystila - palautuminen - terveys - ravinto - nesteytys?
Suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti koiraa treenaava löytää tuosta listasta asioita, joiden kanssa askarrellaan kaikkien koiraharrastusten parissa (agility, jälki, haku, tottelevaisuus, vetolajit...).Kun miettii em. listasta, mitkä asiat voivat olla sidoksissa koiran haluun liikkua omaehtoisesti vapaana, tulee ainakin itselleni mieleen onko samoilla asioilla vaikutus myös silloin, kun koiran halutaan suorittaa sille "käsketty" tehtävä. Voisiko ajatella, että koe- tai kisatilanteeseen mentäessä koiran tulisi kaikilta osin olla mahdollisimman hyvässä suoritustilassa fyysisesti.
Edellä esitetty ajatus tuokin lenkkeilyn ja treenaamisen seurannan ja siitä tehtävät päätelmät aivan uuteen valoon sen tiedon varassa, mitä Tumpun liikkumisesta olen nyt kerännyt. Niiden tekijöiden selvittäminen, jotka vaikuttavat Tumpun liikkumisen vaihteluun, on olennaisen tärkeää. Ainakin minulle jo tämän tiedon kerääminen on avannut koirien liikkumisen ihan uudella tavalla. Voisiko olla niin, että joidenkin koirien koulutukselliset ongelmatilanteet ratkeaisivatkin muuttamalla niiden liikkumista? En tiedä kysyn?
Tumpun vapaa lenkki >>
Paina ensin Play. Sitten vasemmalla Analyze. Nyt oikeassa alakulmassa olevan käyrän saa suurennettua koko näytölle. Miksikähän Tumppu veti tuolla lenkillä omaehtoisesti maksiminopeudeksi 38.2km/h, kun aiemmilla lenkeillä nopeudet ovat jääneet reilusti alle 30km/h? Edellisten päivien lepo? Ravinto? Hieronta? BOT-loimi? Olisko esim. hakukisassa tuo vireystilan muutos vaikuttanut suoritukseen, jos niin miten?
tiistai 1. helmikuuta 2011
Oivalluksia koiraharrastuksesta osa 2
Ensimmäisessä osassa kirjoitin lahjakkuuteen suhtautumisesta. Nyt näkemyksiä siitä, miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta.
Vähänkin pidemmälle ehtineessä valmennustoiminnassa on urheilussa tiedostettu tavoite mihin pyritään. Tuo tavoite määrittää kaiken tekemisen. Tavoitteen pohjana on usein myös lajianalyysi siitä, mitä ominaisuuksia kyseiseen tavoitteeseen pääsemiseksi vaaditaan. Näin valmennus pohjautuu tosiasioihin siitä A) mihin pyritään ja B) mitä sen eteen on tarkoitus tehdä.
Omien kokemusteni mukaan juuri tuossa edellä kuvatussa poikkeaa koirien kanssa harrastaminen/treenaaminen merkittävästi urheilun harrastamisesta/treenaamisesta. Tietenkin koiraurheilussa löytyy huippuosaajat ja kärki, jonka tekeminen on tarkkaan analysoitu, suunniteltu ja toteutettu. Suurin ero löytyykin kansallisen tason tai alueellisen/paikallisen toiminnan osalta. Urheilun valmentaja- ja ohjaajakoulutusjärjestelmällä on pitkät perinteet. Paikallistason urheilussa löytyy merkittävää toiminnan suunnittelun ja tavoiteasettelun osaamista. Osaamisen takana on valmentaja- ja ohjaajakoulutus.
Koiranomistajat uhraavat harrastamiseensa aikaa ja vaivaa. Kuinka usein motivoituneelle on tarjolla urheiluseuratoiminnan kaltainen ympäristö harrastamisensa tueksi? Edellisessä kirjoituksessani viittasin kouluttamisen ja treenaamisen eroihin. Keskenkasvuisen pennun kanssa koulutuskentälle suuntaava omistaja saa peruskoulutuksen ehkäpä pentukoulussa. Varsinaseen treenausvaiheeseen yltää kuitenkin tosi harva. Syitä on varmaan monia. Oman kokemukseni mukaan koulutusvaiheesta treenaamiseen ei ole selkeää viitoitettua polkua. Tässä on merkittävä ero urheiluvalmennukseen verrattuna.
Joskus olen myös pohtinut, että koiraharrastuksessa on usein epäselvää mistä eteneminen ja kehittyminen on kiinni - ohjaajasta vai koirasta. Treenaataanko ohjaajaa vai koiraa? Voiko edes tuollaista kysymystä kaikissa koiraharrastuslajeissa esittää? Selkä "lajianalyysi" puuttuu ja tekeminen perustuu siten vääriin olettamuksiin.
Kuvittelisin koiraharrastuksella olevan jo niin pitkät perinteet, että osaamista tästä maasta löytyisi. Katseet suuntautuvatkin nyt järjestelmään, harrastusympäristöön ja olosuhteisiin. Koiraharrastuksella olisi tässä paljon opittavaa urheiluseuratoiminnasta. Etenkin vähänkin tavoitteellisemmin koiraharrastukseen suhtatuvien kannalta.
Vähänkin pidemmälle ehtineessä valmennustoiminnassa on urheilussa tiedostettu tavoite mihin pyritään. Tuo tavoite määrittää kaiken tekemisen. Tavoitteen pohjana on usein myös lajianalyysi siitä, mitä ominaisuuksia kyseiseen tavoitteeseen pääsemiseksi vaaditaan. Näin valmennus pohjautuu tosiasioihin siitä A) mihin pyritään ja B) mitä sen eteen on tarkoitus tehdä.
Omien kokemusteni mukaan juuri tuossa edellä kuvatussa poikkeaa koirien kanssa harrastaminen/treenaaminen merkittävästi urheilun harrastamisesta/treenaamisesta. Tietenkin koiraurheilussa löytyy huippuosaajat ja kärki, jonka tekeminen on tarkkaan analysoitu, suunniteltu ja toteutettu. Suurin ero löytyykin kansallisen tason tai alueellisen/paikallisen toiminnan osalta. Urheilun valmentaja- ja ohjaajakoulutusjärjestelmällä on pitkät perinteet. Paikallistason urheilussa löytyy merkittävää toiminnan suunnittelun ja tavoiteasettelun osaamista. Osaamisen takana on valmentaja- ja ohjaajakoulutus.
Koiranomistajat uhraavat harrastamiseensa aikaa ja vaivaa. Kuinka usein motivoituneelle on tarjolla urheiluseuratoiminnan kaltainen ympäristö harrastamisensa tueksi? Edellisessä kirjoituksessani viittasin kouluttamisen ja treenaamisen eroihin. Keskenkasvuisen pennun kanssa koulutuskentälle suuntaava omistaja saa peruskoulutuksen ehkäpä pentukoulussa. Varsinaseen treenausvaiheeseen yltää kuitenkin tosi harva. Syitä on varmaan monia. Oman kokemukseni mukaan koulutusvaiheesta treenaamiseen ei ole selkeää viitoitettua polkua. Tässä on merkittävä ero urheiluvalmennukseen verrattuna.
Joskus olen myös pohtinut, että koiraharrastuksessa on usein epäselvää mistä eteneminen ja kehittyminen on kiinni - ohjaajasta vai koirasta. Treenaataanko ohjaajaa vai koiraa? Voiko edes tuollaista kysymystä kaikissa koiraharrastuslajeissa esittää? Selkä "lajianalyysi" puuttuu ja tekeminen perustuu siten vääriin olettamuksiin.
Kuvittelisin koiraharrastuksella olevan jo niin pitkät perinteet, että osaamista tästä maasta löytyisi. Katseet suuntautuvatkin nyt järjestelmään, harrastusympäristöön ja olosuhteisiin. Koiraharrastuksella olisi tässä paljon opittavaa urheiluseuratoiminnasta. Etenkin vähänkin tavoitteellisemmin koiraharrastukseen suhtatuvien kannalta.
Kouluttaa <-> treenata
Jep, jep.
On jo useasti pitänyt tarttua "kynään" ja kirjoittaa, mutta eipä ole ollut aikaa istua koneella. Kirjaanpa nyt nopeasti päässä pyörineen ajatuksen muistiin, niin voin siitä sitten jatkaa syvemmälle aiheeseen jatkoksi koiraharrastuksen ja urheiluvalmennuksen eroista ja yhtäläisyyksistä.
Voisiko olla niin, että ne jotka ovat edenneet pidemmälle koiraharrastuksessa, ovat hoksanneet treenaamisen ja kouluttamisen eron?
On jo useasti pitänyt tarttua "kynään" ja kirjoittaa, mutta eipä ole ollut aikaa istua koneella. Kirjaanpa nyt nopeasti päässä pyörineen ajatuksen muistiin, niin voin siitä sitten jatkaa syvemmälle aiheeseen jatkoksi koiraharrastuksen ja urheiluvalmennuksen eroista ja yhtäläisyyksistä.
Voisiko olla niin, että ne jotka ovat edenneet pidemmälle koiraharrastuksessa, ovat hoksanneet treenaamisen ja kouluttamisen eron?
perjantai 28. tammikuuta 2011
Kilpailuvietistä
Huomenna pitkästä aikaa taas lähtövaatteen alle hiihtosuunnistuskisoissa Raahessa. On muuten todellakin pitkä aika, kun viimeksi olen suksimalla kisaillut. Kesällä suunnistaen on tullut ties kuinka monta vuotta peräkkäin. Laskin joskus vuosia sitten, että kilpailin suksimalla 21 vuotta joka vuosi. Aika pitkä aika.
Kilpailuvietti on mielenkiintoinen asia. Joillekin sitä on siunaantunut ylitsevuotavasti. En mielestäni kuulu niihin, vaikka liikkumiseni yksi merkittävä motiivi onkin kilpailu. Kun joskus nuorena kymmenen vuoden yhtämittaisen treenaamisen, päiväkirjaamisen ja raportoinnin aika tuli täyteen, avautui liikunta ja myös kilpaileminen ihan uudessa valossa. Muistan kyllä hämärästi, että voittaminen ja nimenomaan muiden voittaminen oli nuoruudessa merkittävä tekijä ja onnistumisen mittari. Tuolloin kilpailuvietti näkyi kilpailemisena toisia vastaan ja oman onnistumisen mittari oli pärjääminen suhteessa muihin.
Vanhemmiten on kilpaileminen muuttunut enemmän itseään vastaan kisaamiseksi. Toki mielellään edelleen vertaan tuttujen kavereiden kanssa kuinka suorittaminen sujuu. Ikämiehissä on kuitenkin suuria eroja harjoittelussa, terveydessä ja myös asennoitumisessa kilpailuun. Nämä tekijät määrittävät usein jo etukäteen voimasuhteita. Siten on hyvä verrata, kuinka paljon tänään hävisin sille tai tälle kilpakumppanille. Paremmuus tunnustetaan nöyrästi usein jo etukäteen lähtökohtia kisaan punnittaessa.
Siltikin kilpailussa on oma suolansa. Lähdön hetki on aina tunnelmaltaan samantyppinen. Siinä asettuu alttiiksi edessä olevalle haasteelle. Etenkin suunnistus on lajina sellainen, että keskittyminen ja ajatusten hallinta kulminoituu lähtöpaikan tiiviissä ja odottavassa tunnelmassa. Tunnetta on vaikea melkeinpä mahdoton kokea muualla. Vaikka olen monessa ehtinyt olla yli 30 vuoden urheilu-urani aikana, ei Jukolan viestin avausosuuden tunnelmaa voita mikään. Pimenevään yöhön odottaa lähtöä yli tuhannen miehen lauma. Hiljaisuus ennen strattihetkeä ja ryntääminen matkaan tykinlaukauksesta on tunnepitoinen kokemus. Kilpailua jaloimmillaan.
Voittamisenhalu ei ole kuin pieni osa kilpailuviettiä. Kilpailun tuoma henkisen ja fyysisen suorittamisen mittaaminen luo ilmapiirin, joka ruokkii monenlaisia tuntemuksia ja tunteita. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka tavalla tai toisella saavat elämäänsä sisältöä kilpailuihin osallistumalla. Ei lainkaan voittamisenhalun kautta, vaan kilpailutilanteen tuomien muiden tuntemusten kautta.
Kilpailuvietti on mielenkiintoinen asia. Joillekin sitä on siunaantunut ylitsevuotavasti. En mielestäni kuulu niihin, vaikka liikkumiseni yksi merkittävä motiivi onkin kilpailu. Kun joskus nuorena kymmenen vuoden yhtämittaisen treenaamisen, päiväkirjaamisen ja raportoinnin aika tuli täyteen, avautui liikunta ja myös kilpaileminen ihan uudessa valossa. Muistan kyllä hämärästi, että voittaminen ja nimenomaan muiden voittaminen oli nuoruudessa merkittävä tekijä ja onnistumisen mittari. Tuolloin kilpailuvietti näkyi kilpailemisena toisia vastaan ja oman onnistumisen mittari oli pärjääminen suhteessa muihin.
Vanhemmiten on kilpaileminen muuttunut enemmän itseään vastaan kisaamiseksi. Toki mielellään edelleen vertaan tuttujen kavereiden kanssa kuinka suorittaminen sujuu. Ikämiehissä on kuitenkin suuria eroja harjoittelussa, terveydessä ja myös asennoitumisessa kilpailuun. Nämä tekijät määrittävät usein jo etukäteen voimasuhteita. Siten on hyvä verrata, kuinka paljon tänään hävisin sille tai tälle kilpakumppanille. Paremmuus tunnustetaan nöyrästi usein jo etukäteen lähtökohtia kisaan punnittaessa.
Siltikin kilpailussa on oma suolansa. Lähdön hetki on aina tunnelmaltaan samantyppinen. Siinä asettuu alttiiksi edessä olevalle haasteelle. Etenkin suunnistus on lajina sellainen, että keskittyminen ja ajatusten hallinta kulminoituu lähtöpaikan tiiviissä ja odottavassa tunnelmassa. Tunnetta on vaikea melkeinpä mahdoton kokea muualla. Vaikka olen monessa ehtinyt olla yli 30 vuoden urheilu-urani aikana, ei Jukolan viestin avausosuuden tunnelmaa voita mikään. Pimenevään yöhön odottaa lähtöä yli tuhannen miehen lauma. Hiljaisuus ennen strattihetkeä ja ryntääminen matkaan tykinlaukauksesta on tunnepitoinen kokemus. Kilpailua jaloimmillaan.
Voittamisenhalu ei ole kuin pieni osa kilpailuviettiä. Kilpailun tuoma henkisen ja fyysisen suorittamisen mittaaminen luo ilmapiirin, joka ruokkii monenlaisia tuntemuksia ja tunteita. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka tavalla tai toisella saavat elämäänsä sisältöä kilpailuihin osallistumalla. Ei lainkaan voittamisenhalun kautta, vaan kilpailutilanteen tuomien muiden tuntemusten kautta.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Tasapäisten valtakunta
Otsikon sanoin nimeää Jukka Rönkä Urheilulehden pääkirjoituksen 20.1.2011. Osuva kirjoitus, jonka kautta on palattava vielä Minna Kauppiin ja Urheilugaalan tapahtumiin.
"Todellisuudessa Kaupin tapaus on kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, kuinka heikosti me suomalaiset suvaitsemme ja ymmärrämme sitä, jos joku ei taivu samanlaisuuden ja tasapäisyyden kaavaan.", kirjoittaa Rönkä. Juuri näin.
"Sama asenteellisuus näkyy myös urheilussa. Kun Minna Kauppi epäili mahdollisuuksiaan tulla valituksi Vuoden urheilijaksi, hänen kirjoitustaan pidettiin sopimattomana. Sopivuutta olisi ollut se, että Minna Kauppi olisi ilmoittanut olevansa onnellinen, vaikka häntä ei valittaisikaan Vuoden urheilijaksi."
Ja vielä.
"Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos tasapäisyyden vaatimus vaikuttaa ja heijastuu esimerkiksi siihen, miten intohimoisesti ja miten paljon urheilija harjoittelee?", kysyy Rönkä.
Omilla avoillaan ajatteleva, itselleen urheileva ja viimesen päälle sitoutunut urheilija on harvoin joukkoa tai massaa. Kaikki pelaa ja Nuori Suomi ideologiat ovat vuosikaudet tehneet työtä reilun pelin hengessä tasapäistääkseen nuorisourheilua. Pelatkoon jokainen yhtä paljon, olkoon jokainen tasa-arvon nimissä yhtä huono. Tuohon kuvaan ei meinaa mahtua Minna Kaupin tapaiset urheilijat. Onneksi. Sillä vain sen takia he ovat lajissaan niin hyviä ja kykenevät voittamaan maailmanmestaruuksia. Tasapäistetystä porukasta sellaisia harvoin - jos koskaan - löytyy.
"Todellisuudessa Kaupin tapaus on kuitenkin kuvaava esimerkki siitä, kuinka heikosti me suomalaiset suvaitsemme ja ymmärrämme sitä, jos joku ei taivu samanlaisuuden ja tasapäisyyden kaavaan.", kirjoittaa Rönkä. Juuri näin.
"Sama asenteellisuus näkyy myös urheilussa. Kun Minna Kauppi epäili mahdollisuuksiaan tulla valituksi Vuoden urheilijaksi, hänen kirjoitustaan pidettiin sopimattomana. Sopivuutta olisi ollut se, että Minna Kauppi olisi ilmoittanut olevansa onnellinen, vaikka häntä ei valittaisikaan Vuoden urheilijaksi."
Ja vielä.
"Mutta entäpä siinä tapauksessa, jos tasapäisyyden vaatimus vaikuttaa ja heijastuu esimerkiksi siihen, miten intohimoisesti ja miten paljon urheilija harjoittelee?", kysyy Rönkä.
Omilla avoillaan ajatteleva, itselleen urheileva ja viimesen päälle sitoutunut urheilija on harvoin joukkoa tai massaa. Kaikki pelaa ja Nuori Suomi ideologiat ovat vuosikaudet tehneet työtä reilun pelin hengessä tasapäistääkseen nuorisourheilua. Pelatkoon jokainen yhtä paljon, olkoon jokainen tasa-arvon nimissä yhtä huono. Tuohon kuvaan ei meinaa mahtua Minna Kaupin tapaiset urheilijat. Onneksi. Sillä vain sen takia he ovat lajissaan niin hyviä ja kykenevät voittamaan maailmanmestaruuksia. Tasapäistetystä porukasta sellaisia harvoin - jos koskaan - löytyy.
Oivalluksia koiraharrastuksesta
Muistan joskus jo vuosia sitten - en muista missä tilanteessa - törmänneeni urheiluvalmennuksesta puhuttaessa näkemyseroon suomalaisen ja ruotsalaisen valmennuksen välillä. Jos oikein muistan kyse oli tenniksen lajivalmennuksesta 1990-luvulla. Analyysi on tietenkin yksinkertaisetettu ja kärjistettykin, mutta sisältää pelkkänä asiana irti yhteydestä erittäin mielenkiintoisen ajatuksen.
Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.
Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.
Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?
Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.
Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.
Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.
Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.
Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.
Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?
Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.
Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.
Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Väsyttää
Nyt olen päässyt treenaamisessa siihen pisteeseen, että väsyttää. Siis onhan sitä unettanut ja väsy ollut, mutta tämä on erilaista. Oikeastaan on todella pitkä aika siitä, kun edellisen kerran olen tuntenut kehossani ja elimistössäni näitä tuntemuksia. Ensin alkuun oli jopa hivenen vaikea tunnistaa tätä olotilaa.
Pohdiskelin syitä ja tutkin päiväkirjastani selittäviä tekijöitä. Mitään merkittävää liikunnan määrän eikä tehojenkaan lisäystä ei ole tapahtunt nopealla aikavälillä. Enemmän säännöllinen liikkumiseni alkoi tuossa loka-marraskuussa. Tai no oikeastaan umpilisäkkeen poistosta toivuttuani syksyllä tuli liikkumisesta vähitellen säännöllisempää.
Muutamia selittäviä tekijöitä olin löytävinäni. Olen seurannut päiväkirjanomaisesti liikkumista sykemittarin kautta. Tallennan kaikki treenit mittarin kautta päiväkirjaan. Tai siis melkein kaikki. Tässä onkin pieni kuoppa. En nimittäin jaksa joka kerta ulos lähtiessäni virittää sykemittarin lähetintä rintaan. Viime päivinä oikestaan viikkoina on tullut tehtyä esim. lumitöitä päivittäin. Töissä on tullut liikunnanopetuksen ohessa liikuttua samalla itsekin. Nämä ovat kaikki pois päiväkirjamerkinnöistä. Joitain kertoja olen myös jättänyt mittarin pois lähtiessäni koirien kanssa ulkoilemaan.
Olin eilen illalla ja nytkin hyvin väsyneen oloinen. Eilisestä tulikin ahaa-elämys. Kävin ensin aamusella koirien kanssa reilun puolen tunnin kävelylenkin, jota en kirjannut ylös. Heti perään kävin hiihtämässä vajaa puolitoista tuntia, vapaalla aika huonossa kelissä, jonka tallensin päiväkirjaa. Samantien kun pääsin hiihtämästä kotiin jatkoin matkaa koirien kanssa maastoon tunniksi.Illalla vähän lumitöitä ja vielä lenkki koirien kanssa, joita en niitäkään tallentanut. Tänään töistä päästyäni tunnin lenkki koirien kanssa ja puolen toista tunnin rastittavat lumityöt. Nyt sitten väsyttää.
Hiihto- ja juoksulenkkien päälle tulee enemmän tai vähemmän muuta kuormitusta. Hiihtolenkki jatkuu lenkkinä koirien kanssa. Näistä kertyy vähitellen kuormitusta, joka kasaantuu. Periaatteessahan liikkuminen ja treenaaminen pitääkin väsyttää. Se on vain tunnistettava ja osattava sitten levätä. Ongelma tässä nyt on vain se, että pitäisi hiihtää. Ja kun koirien kanssa ei pääse ladulle, tulee pakostakin sitten tuplatreenit. Ehkä on jätettävä hiihtotreenit nyt vähemmälle.
Arvelin myös luisteluhiihdon väsyttävän. Lihaskuntoni ei ole sillä tasolla, että se kestäisi luisteluhiihdon kuormaa. Pitäisi varmaankin hiihtää enemmän perinteisellä. Ja sitten tietenkin olisi otettava itseä niskasta kiinni ja tehtävä lihaskuntoharjoitteita. Myös huoltavat harjoitteet kuten venyttely saattaisivat auttaa.
Kaikesta huolimatta ajattelin ilmoittautua 29.1 ja 5.2. hiihtosuunnistuksiin tavoitteiden mukaan. Katsotaan nyt miten käy. Liiallisen väsymisen seurauksena on yleensä sairastuminen. Toivotaan, että selviän ilman sitä.
Pohdiskelin syitä ja tutkin päiväkirjastani selittäviä tekijöitä. Mitään merkittävää liikunnan määrän eikä tehojenkaan lisäystä ei ole tapahtunt nopealla aikavälillä. Enemmän säännöllinen liikkumiseni alkoi tuossa loka-marraskuussa. Tai no oikeastaan umpilisäkkeen poistosta toivuttuani syksyllä tuli liikkumisesta vähitellen säännöllisempää.
Muutamia selittäviä tekijöitä olin löytävinäni. Olen seurannut päiväkirjanomaisesti liikkumista sykemittarin kautta. Tallennan kaikki treenit mittarin kautta päiväkirjaan. Tai siis melkein kaikki. Tässä onkin pieni kuoppa. En nimittäin jaksa joka kerta ulos lähtiessäni virittää sykemittarin lähetintä rintaan. Viime päivinä oikestaan viikkoina on tullut tehtyä esim. lumitöitä päivittäin. Töissä on tullut liikunnanopetuksen ohessa liikuttua samalla itsekin. Nämä ovat kaikki pois päiväkirjamerkinnöistä. Joitain kertoja olen myös jättänyt mittarin pois lähtiessäni koirien kanssa ulkoilemaan.
Olin eilen illalla ja nytkin hyvin väsyneen oloinen. Eilisestä tulikin ahaa-elämys. Kävin ensin aamusella koirien kanssa reilun puolen tunnin kävelylenkin, jota en kirjannut ylös. Heti perään kävin hiihtämässä vajaa puolitoista tuntia, vapaalla aika huonossa kelissä, jonka tallensin päiväkirjaa. Samantien kun pääsin hiihtämästä kotiin jatkoin matkaa koirien kanssa maastoon tunniksi.Illalla vähän lumitöitä ja vielä lenkki koirien kanssa, joita en niitäkään tallentanut. Tänään töistä päästyäni tunnin lenkki koirien kanssa ja puolen toista tunnin rastittavat lumityöt. Nyt sitten väsyttää.
Hiihto- ja juoksulenkkien päälle tulee enemmän tai vähemmän muuta kuormitusta. Hiihtolenkki jatkuu lenkkinä koirien kanssa. Näistä kertyy vähitellen kuormitusta, joka kasaantuu. Periaatteessahan liikkuminen ja treenaaminen pitääkin väsyttää. Se on vain tunnistettava ja osattava sitten levätä. Ongelma tässä nyt on vain se, että pitäisi hiihtää. Ja kun koirien kanssa ei pääse ladulle, tulee pakostakin sitten tuplatreenit. Ehkä on jätettävä hiihtotreenit nyt vähemmälle.
Arvelin myös luisteluhiihdon väsyttävän. Lihaskuntoni ei ole sillä tasolla, että se kestäisi luisteluhiihdon kuormaa. Pitäisi varmaankin hiihtää enemmän perinteisellä. Ja sitten tietenkin olisi otettava itseä niskasta kiinni ja tehtävä lihaskuntoharjoitteita. Myös huoltavat harjoitteet kuten venyttely saattaisivat auttaa.
Kaikesta huolimatta ajattelin ilmoittautua 29.1 ja 5.2. hiihtosuunnistuksiin tavoitteiden mukaan. Katsotaan nyt miten käy. Liiallisen väsymisen seurauksena on yleensä sairastuminen. Toivotaan, että selviän ilman sitä.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Matkat ja ajat nopeudeksi
Olen tähän saakka laskenut treenien vauhteja ja nopeuksia itse laskimella tai päässäni. Nyt löysin netistä kätevän muuntotaulukon, jolla voit muuttaa ajan ja matkan nopeudeksi. Simppeli ja toimiva systeemi löytyy täältä (ehkä näitä on muitakin). Linkki löytyy myös tuolta oikeasta palkista - Pace calculator.
Käytiin eilen uhmaamassa pakkasta koirien kanssa vetotreenin merkeissä. Olemme pyrkineet liikkumaan ulkona keleistä juuri piittaamatta. Niinpä eilenkin lähdettiin urheasti lenkille, vaikka pakkasta oli auton mittarin mukaan -23 astetta.
Kiinnitin pitkästä aikaa Loggerin olkapäähäni takin alle tallentamaan päivän suorituksen. Käveltiin ja hölkkäiltiin ensin alle puolisen tuntia. Sitten puin koirille valjaat ja tossut takatassuihin. Todella nihkeä pakkaskeli ja suksi puri lumeen kuin hiekkaan. Koskapa Houraatin hiihtobaanoille ei ole asiaa koirien kanssa, lähdettiin moottorikelkkareitille. Ei ollut häävissä kunnossa. Pehmeää lunta oli paljon ja vain yhden paikoin kahden kelkan levyinen ura. Oispa hienoa vedättää auratulla luistelubaanalla.
Koirat vetivät hyvin. Tiitu teki tapansa mukaan todella rehellisesti töitä. Yllätys oli Tumpun pirteä meno. Paikoin se vähän himmaili, mutta suurimman osan matkasta työskenteli innokkaasti. Jopa niin, että loppua kohden petrasi menoaan.
Vedettiin kolme vetoa. Ensimmäinen 1420 m aikaan 3.34 min. Treenaamiseen ja olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Itse en juurikaan pystynyt auttamaan menemistä, vaan koirat vetivät minua perässään. Vähän yritin loivassa nousussa auttaa tasatyönnöin. Kapealla uralla ei luistelupotkuihin ollut mahdollisuutta. Suksetkin olivat viime kevään jäljiltä ilman voidetta, joten raskasta oli. Vedon jälkeen koirat saivat juoksennella vapaana hetken. Tumpulle laitoin tossut myös etutassuihin, kun se vähän niitä nosteli. Pari seuraavaa vetoa toinen 2030 m ja viimeinen 560 m vedettiin sitten vähän iisimmin.
No innostuin sitten laskeskelemaan vauhteja ja muuttamaan niitä km/h muotoon min/km ja vertailemaan kisavauhteihin. Tuo netistä löytämäni muunnin on oiva apu tähän vertailuun. Ensimmäinen vetomme on 2.30 min/km eli siis keskinopeus 24 km/h. Jos vauhtia vertaa kesällä suoritettuun testijuoksuumme vauhti oli merkittävästi kovempaa ( testijuoksu 2,7km --> aika 8.22 min --> 3.05 min/km --> 19.5km/h). Otanpa vielä vertailukohdaksi vetohiihdon sm-kisat Rokualla (toki raskaassa maastossa, mutta hyvä keli ja loistava latupohja). Tuolloin liikuimme Tiitun kanssa - 5 km --> aika 14.38 min --> 2.55 min/km --> 20.5 km/h.
Lopuksi vielä vertailun vuoksi Marika Tiiperi ja saksanseisoja Lore Rovaniemellä koiranhiidon SM-kisoissa - 10 km --> aika 22.21 min --> 2.14 min/km --> 26.5 km/h. Vauhti on maailman huippua ja treenimäärätkin sen mukaiset. Muistettava on myös se, että valkoinenpaimenkoira seisojien kanssa samalla viivalla on vähän kuin Lada Ferrareiden joukossa. Ehdottomasti tärkein tekijä on kuitenkin se mitä Tiitun kanssa on tehty. Se on epilepsiaan sairastumisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen ollut enemmän sohvakoira kuin treenattu kisakoira. Edelleen se kuitenkin pystyy ihan hyviin suorituksiin, josta olen tietenkin iloinen. Mieltä lämmittää myös Tumpun pirteä tekeminen.
Käytiin eilen uhmaamassa pakkasta koirien kanssa vetotreenin merkeissä. Olemme pyrkineet liikkumaan ulkona keleistä juuri piittaamatta. Niinpä eilenkin lähdettiin urheasti lenkille, vaikka pakkasta oli auton mittarin mukaan -23 astetta.
Kiinnitin pitkästä aikaa Loggerin olkapäähäni takin alle tallentamaan päivän suorituksen. Käveltiin ja hölkkäiltiin ensin alle puolisen tuntia. Sitten puin koirille valjaat ja tossut takatassuihin. Todella nihkeä pakkaskeli ja suksi puri lumeen kuin hiekkaan. Koskapa Houraatin hiihtobaanoille ei ole asiaa koirien kanssa, lähdettiin moottorikelkkareitille. Ei ollut häävissä kunnossa. Pehmeää lunta oli paljon ja vain yhden paikoin kahden kelkan levyinen ura. Oispa hienoa vedättää auratulla luistelubaanalla.
Koirat vetivät hyvin. Tiitu teki tapansa mukaan todella rehellisesti töitä. Yllätys oli Tumpun pirteä meno. Paikoin se vähän himmaili, mutta suurimman osan matkasta työskenteli innokkaasti. Jopa niin, että loppua kohden petrasi menoaan.
Vedettiin kolme vetoa. Ensimmäinen 1420 m aikaan 3.34 min. Treenaamiseen ja olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Itse en juurikaan pystynyt auttamaan menemistä, vaan koirat vetivät minua perässään. Vähän yritin loivassa nousussa auttaa tasatyönnöin. Kapealla uralla ei luistelupotkuihin ollut mahdollisuutta. Suksetkin olivat viime kevään jäljiltä ilman voidetta, joten raskasta oli. Vedon jälkeen koirat saivat juoksennella vapaana hetken. Tumpulle laitoin tossut myös etutassuihin, kun se vähän niitä nosteli. Pari seuraavaa vetoa toinen 2030 m ja viimeinen 560 m vedettiin sitten vähän iisimmin.
No innostuin sitten laskeskelemaan vauhteja ja muuttamaan niitä km/h muotoon min/km ja vertailemaan kisavauhteihin. Tuo netistä löytämäni muunnin on oiva apu tähän vertailuun. Ensimmäinen vetomme on 2.30 min/km eli siis keskinopeus 24 km/h. Jos vauhtia vertaa kesällä suoritettuun testijuoksuumme vauhti oli merkittävästi kovempaa ( testijuoksu 2,7km --> aika 8.22 min --> 3.05 min/km --> 19.5km/h). Otanpa vielä vertailukohdaksi vetohiihdon sm-kisat Rokualla (toki raskaassa maastossa, mutta hyvä keli ja loistava latupohja). Tuolloin liikuimme Tiitun kanssa - 5 km --> aika 14.38 min --> 2.55 min/km --> 20.5 km/h.
Lopuksi vielä vertailun vuoksi Marika Tiiperi ja saksanseisoja Lore Rovaniemellä koiranhiidon SM-kisoissa - 10 km --> aika 22.21 min --> 2.14 min/km --> 26.5 km/h. Vauhti on maailman huippua ja treenimäärätkin sen mukaiset. Muistettava on myös se, että valkoinenpaimenkoira seisojien kanssa samalla viivalla on vähän kuin Lada Ferrareiden joukossa. Ehdottomasti tärkein tekijä on kuitenkin se mitä Tiitun kanssa on tehty. Se on epilepsiaan sairastumisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen ollut enemmän sohvakoira kuin treenattu kisakoira. Edelleen se kuitenkin pystyy ihan hyviin suorituksiin, josta olen tietenkin iloinen. Mieltä lämmittää myös Tumpun pirteä tekeminen.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
Välineistä ja varusteista
Usein tulee pohtineeksi, mitkä välineet ja varusteet ovat urheilemisessa tarpeellisia. Tarve omistaa ja halu omistaa jotain on hieman eri asioita. Kirjoitelenpa nyt jotain niistä välineistä, joita me olemme urheillessa todenneet tarpeellisiksi. Määritelläänpä tuota tarpeellisuutta vielä hieman tarkemmin. Olkoon se lyhyesti näin = välineistä ja varusteista on ollut todistetusti hyötyä urheillessa tai se on motivoinut toimimaan oikeaan suuntaan.
Päiväkirja
Tämä on varusteista tärkein, vaikkei sitä käytetäkään itse suorituksen aikana. Päiväkirja antaa kaikelle tekemiselle pohjan ja perspektiivin. Usein se mahdollistaa suunnitelmallisen tekemisen ja samalla auttaa kohti asetettua tavoitetta. Itse olen kokeillut monenlaisia päiväkirjoja eri formaateissa. Tarjolla on eri lajien paperiversioita ja netissä sähköisessä muodossa olevia. Juuri nyt, kun koirien tavoitteellinen treenaaminen on jäänyt vähemmälle pidän omasta liikkumisestani kirjaa Polar-sykemittarin mukana tulleella Polar Pro Trainer ohjelmalla. Se on laiskalle helppokäyttöinen ja lahjomaton. Sykemittariin tallentunut harjoitus voidaan purkaa päiväkirjaan ja siten sekä käytetty aika, että tehot kirjautuvat totuudenmukaisina ylös. Todella kätevä. Koirille on tullut markkinoille Sallan Maaritin toteuttamana CanisTempus treenipäiväkirja. Kannattaa tutustua.
Sykemittari
Vähäkin tavoitteellisemmin liikkuvan ei kannata olla mittaria hankkimatta. Sanoisin vielä, ettei kannata säästää ostamalla se halvin, vaan pienellä panostuksella saat mittarin, jonka ominaisuuksista on pitkässä juoksussa hyötyä. Minulla on Polar RS400 ja olen ollut tyytyväinen.
GPS-tallennin
Hankin syksyllä myLogger-tallentimen. Sen mitä sitä olen ehtinyt käyttää, on kokemukset olleet hyviä. Sekunnin välein kulkemasi reitin tallentava laite antaa mielenkiintoista tietoa. Se mittaa kulkemasi matkan ja nopeuden. Etenkin koirien kanssa liikuttaessa hyödyllinen kapine, sillä koirien silmämääräinen liikunnan tarkastelu voi heittää pahastikin. Loggeria tulen käyttämään suunnistuskisojen reittien tallentamiseen, mikä luo ihan uutta mielenkiintoista näkökulmaa jo muutenkin mielenkiintoiseen harrastukseen.
Valjaat, vetonaru ja vyö
Koiraurheilijan ehdottomat välineet. Valjaissa työskentelemään opetettu koira on liikkuvalle ihmiselle kultakimpale. Pystyt juoksemaan ja hiihtämään kädet vapaana. Työskentelemään oppinut koira myös osaa mennä ilman jatkuvaa nuuskuttelua pitkiäkin matkoja. Me olemme tehneet kaikenlaisia lenkkejä vetotreenien tapaan. Koirat osaavatkin käyttäytyä hienosti valjaissa. Kunnon vyöhön kannattaa satsata. Meillä on käytössä ManMatin vyö ja vetonarut, jotka ovat toimineet moitteetta.
Jalkineet
Usein unohdamme liikkuessamme, kuinka paljon koko homma on jalkojen terveydesta kiinni. Itse olen vannoutunut vaelluskenkien käyttäjä. Kunnon kenkä kestää ja on pitkän päälle kannattava sijoitus. Teen lähes kaikki maastolenkit niin kesäisin kuin talvisinkin Salomonin vaelluskengässä (hintaluokka 150-220e). Kesän juoksulenkeille hankin viime syksynä Salomonin maastojuoksukengän, joka sekin oli tiejuoksuun tarkoitettujen lenkkareiden jälkeen mainio ostos. Talvikeleillä Icebugin nastakenkä on ehdoton valinta. Koirien kanssa liikuttaessa on pito sekä mukavuus, että turvallisuus asia. Nastakenkä luo askeleeseen rentoutta ja siten vähentää rasitusta.
Aluskerrasto
Aina kun hikoilet, huomaat miten tärkeä on lähinnä ihoa olevan vaatteen toimivuus. Nykyajan tekniset materiaalit ovat ihanteellisia. Näissäkään ei kannata säästää. Muistutan tässä samalla myös siitä, että lopetettuasi liikkumisen vaihda kuiva paita ja kuivat sukat heti, kun se on mahdollista.
Edellä mainituista voi lähteä liikkeelle. Täydennetään jatkossa, kun tulee mieleen.
EDIT: Tänä aamuna aamulenkillä hoksasin, että unohdin listasta yhden tärkeän varusteen.
Otsalamppu
Suomessa on vuodesta melkoinen osa sellaista aikaa, jolloin normi päivätöissä käyvän liikkuminen töiden jälkeen tapahtuu pimeässä tai keinovalossa. Meidän asuinpiirissä katuvalotettuja reittejä on sen verran vähän, että niihin kyllästyy nopeasti. Otsalamppu on tähän ongelmaan oivallinen ratkaisu. Viime vuosina lamppujen kehitys on led-valojen ansiosta ollut todella huimaa. Nykyisten lamppujen koko ja hinta alkaa olla kohdallaan, eikä valotehostakaan tarvitse tinkiä. Paristot kestävät yllättävän hyvin ja lamput ovat miellyttäviä käyttää. Ihmisille, jotka haluavat poiketa pimeälläkin metsäteille, - poluille tai metsään, on otsalamppu ehdoton hankinta. Esimerkiksi tämä Otus on halpa ja valoteholtaankin ihan kelpo peli.
Päiväkirja
Tämä on varusteista tärkein, vaikkei sitä käytetäkään itse suorituksen aikana. Päiväkirja antaa kaikelle tekemiselle pohjan ja perspektiivin. Usein se mahdollistaa suunnitelmallisen tekemisen ja samalla auttaa kohti asetettua tavoitetta. Itse olen kokeillut monenlaisia päiväkirjoja eri formaateissa. Tarjolla on eri lajien paperiversioita ja netissä sähköisessä muodossa olevia. Juuri nyt, kun koirien tavoitteellinen treenaaminen on jäänyt vähemmälle pidän omasta liikkumisestani kirjaa Polar-sykemittarin mukana tulleella Polar Pro Trainer ohjelmalla. Se on laiskalle helppokäyttöinen ja lahjomaton. Sykemittariin tallentunut harjoitus voidaan purkaa päiväkirjaan ja siten sekä käytetty aika, että tehot kirjautuvat totuudenmukaisina ylös. Todella kätevä. Koirille on tullut markkinoille Sallan Maaritin toteuttamana CanisTempus treenipäiväkirja. Kannattaa tutustua.
Sykemittari
Vähäkin tavoitteellisemmin liikkuvan ei kannata olla mittaria hankkimatta. Sanoisin vielä, ettei kannata säästää ostamalla se halvin, vaan pienellä panostuksella saat mittarin, jonka ominaisuuksista on pitkässä juoksussa hyötyä. Minulla on Polar RS400 ja olen ollut tyytyväinen.
GPS-tallennin
Hankin syksyllä myLogger-tallentimen. Sen mitä sitä olen ehtinyt käyttää, on kokemukset olleet hyviä. Sekunnin välein kulkemasi reitin tallentava laite antaa mielenkiintoista tietoa. Se mittaa kulkemasi matkan ja nopeuden. Etenkin koirien kanssa liikuttaessa hyödyllinen kapine, sillä koirien silmämääräinen liikunnan tarkastelu voi heittää pahastikin. Loggeria tulen käyttämään suunnistuskisojen reittien tallentamiseen, mikä luo ihan uutta mielenkiintoista näkökulmaa jo muutenkin mielenkiintoiseen harrastukseen.
Valjaat, vetonaru ja vyö
Koiraurheilijan ehdottomat välineet. Valjaissa työskentelemään opetettu koira on liikkuvalle ihmiselle kultakimpale. Pystyt juoksemaan ja hiihtämään kädet vapaana. Työskentelemään oppinut koira myös osaa mennä ilman jatkuvaa nuuskuttelua pitkiäkin matkoja. Me olemme tehneet kaikenlaisia lenkkejä vetotreenien tapaan. Koirat osaavatkin käyttäytyä hienosti valjaissa. Kunnon vyöhön kannattaa satsata. Meillä on käytössä ManMatin vyö ja vetonarut, jotka ovat toimineet moitteetta.
Jalkineet
Usein unohdamme liikkuessamme, kuinka paljon koko homma on jalkojen terveydesta kiinni. Itse olen vannoutunut vaelluskenkien käyttäjä. Kunnon kenkä kestää ja on pitkän päälle kannattava sijoitus. Teen lähes kaikki maastolenkit niin kesäisin kuin talvisinkin Salomonin vaelluskengässä (hintaluokka 150-220e). Kesän juoksulenkeille hankin viime syksynä Salomonin maastojuoksukengän, joka sekin oli tiejuoksuun tarkoitettujen lenkkareiden jälkeen mainio ostos. Talvikeleillä Icebugin nastakenkä on ehdoton valinta. Koirien kanssa liikuttaessa on pito sekä mukavuus, että turvallisuus asia. Nastakenkä luo askeleeseen rentoutta ja siten vähentää rasitusta.
Aluskerrasto
Aina kun hikoilet, huomaat miten tärkeä on lähinnä ihoa olevan vaatteen toimivuus. Nykyajan tekniset materiaalit ovat ihanteellisia. Näissäkään ei kannata säästää. Muistutan tässä samalla myös siitä, että lopetettuasi liikkumisen vaihda kuiva paita ja kuivat sukat heti, kun se on mahdollista.
Edellä mainituista voi lähteä liikkeelle. Täydennetään jatkossa, kun tulee mieleen.
EDIT: Tänä aamuna aamulenkillä hoksasin, että unohdin listasta yhden tärkeän varusteen.
Otsalamppu
Suomessa on vuodesta melkoinen osa sellaista aikaa, jolloin normi päivätöissä käyvän liikkuminen töiden jälkeen tapahtuu pimeässä tai keinovalossa. Meidän asuinpiirissä katuvalotettuja reittejä on sen verran vähän, että niihin kyllästyy nopeasti. Otsalamppu on tähän ongelmaan oivallinen ratkaisu. Viime vuosina lamppujen kehitys on led-valojen ansiosta ollut todella huimaa. Nykyisten lamppujen koko ja hinta alkaa olla kohdallaan, eikä valotehostakaan tarvitse tinkiä. Paristot kestävät yllättävän hyvin ja lamput ovat miellyttäviä käyttää. Ihmisille, jotka haluavat poiketa pimeälläkin metsäteille, - poluille tai metsään, on otsalamppu ehdoton hankinta. Esimerkiksi tämä Otus on halpa ja valoteholtaankin ihan kelpo peli.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Menneitä ja tulevia
Joo. Yksi tämän blogin tarkoituksista on toimia oman liikkumisen kommentointipaikkana. Yhtälailla se varmaankin kertoo siinä sivussa koirien liikkumisesta.
Pieni katsaus menneeseen vuoteen. Ihan vaan muistin virkistykseksi ja pohjalle. Mitäs urheilemisen saralla tapahtuikaan?
Vuosi alkoin surullisissa merkeissä Tiitun epilepsiakohtausten takia. Suunnitelmat oli rakennettu talven 2010 koirahiihtokisoihin. Vaikea kohtausrypäs ja epilepsialääkityksen aloitus vei kuitenkin mahdollisuuden kilpailla. Koiraurheilun jäätyä siten pois ohjelmasta tuli omaankin liikkumiseen pientä takapakkia. Yritin kyllä liikkua koko talven ja pohjat kesän suunnistuskisoille eivät olleet lainkaan huonot.
Kevään tullessa aloitin juoksemisen kuitenkin jälkikäteen arvioiden liian innokkaasti. Keväällä tuli juostua useita suunnistuskisoja ja siihen päälle juoksutreenit. Jo vuosia vaivanneet akillesjänteet kipeytyivät. Elokuun alkuun asetettu kauden päätavoite veteraanien MM-suunnistukset Sveitsissä alkoi olla vaarassa. Kesäkuussa en juossut juurikaan. Jukolan viesti jäi suosiolla väliin.
Heinäkuu meni sitten fysikaalisessa hoidossa. Sain jänteisiin sähköä ja monenmoista muutakin hoitoa. Lepo ja hoidot auttoivatkin sen verran, että pystyin Sveitsissä juoksemaan kaikki kisat. Kunto toki oli mitä oli, mutta osallistumaan pääsin. Reissu oli muuten kerrassaan hieno kokemus. Koirien kanssa liikkuminen kesällä muodostui tuskalliseksi kuuman ja helteisen kesän vuoksi. Liekö kuumuudella ollut osansa siinä, että Tiitun epilepsia eteni pahempaan suuntaan. Lääkitystä jouduttiin nostamaan kesällä useammankin kohtauksen takia.
Edit: Lisätään tähän nyt vielä pahasti tulehtuneen umpilisäkkeen poisto 23.8.2010, josta toivuin yllättäväkin hyvin.
Syksyllä sain rauhallisella liikkumisella jalkojani hieman parempaan kuntoon. Treenasimme säiden viilennyttyä koirien kanssa ihan mukavasti ja päätin jo osallistua Tumpun kanssa canicrosskisoihin. Kisojen peruuntumiset ja Tumpun pieni loukkaantuminen ja lääkekuuri estivät lopulta osallistumisemme. Itse pääsin kuitenkin juoksemaan muutamia mukavia kisoja. Päälimmäisenä suunnistuksen SM-keskimatka Teuvalla ja canicrossin SM-viesti Porissa lainakoira Impan kanssa.
Loppuvuosi meni treenimielessä hyvin. Lumien tultua olen hiihtänyt sekä itsekseni, että koirien kanssa. Olemme myös pitäneet tarkoituksella juoksu- ja canicrosslenkkejä ohjelmassa. Jalkani ovat olleet ihan hyvässä kunnossa ja koirat liikkuneet innokkaasti. Marras-joulukuu oli erittäin hyvä treenijakso sekä minulle, että koirille.
Alkaneelle vuodelle olenkin asettanut mukavia tavoitteita. Talven aikana on tarkoitus osallistua hiihtosuunnistus- ja ampumahiihtokisoihin. Mitään tulostavoitteita ei ole. Olen tyytyväinen, jos saan talvelta muutamia kisoja kisailtua. Tavoitteena on pitää terveys sillä mallilla, että kesän suunnistuskisoihin voisi osallistua menneitä vuosia enemmän. Yhdessä on kavereiden kanssa jo sovittu Suomen Tunturisuunnistukseen osallistuminen. Muu kaikki on vielä avoinna. Niistä tarkemmin jatkossa.
Koirien kisatilanne on harmillinen. Se on kuitenkin vain hyväksyttävä, että näistä karvakuonoista ei kisakaveriksi ole. Pieniä virityksiä on ollut lainakoirien suhteen. Katsotaan syntyykö niistä mitään todellista.
Pieni katsaus menneeseen vuoteen. Ihan vaan muistin virkistykseksi ja pohjalle. Mitäs urheilemisen saralla tapahtuikaan?
Vuosi alkoin surullisissa merkeissä Tiitun epilepsiakohtausten takia. Suunnitelmat oli rakennettu talven 2010 koirahiihtokisoihin. Vaikea kohtausrypäs ja epilepsialääkityksen aloitus vei kuitenkin mahdollisuuden kilpailla. Koiraurheilun jäätyä siten pois ohjelmasta tuli omaankin liikkumiseen pientä takapakkia. Yritin kyllä liikkua koko talven ja pohjat kesän suunnistuskisoille eivät olleet lainkaan huonot.
Kevään tullessa aloitin juoksemisen kuitenkin jälkikäteen arvioiden liian innokkaasti. Keväällä tuli juostua useita suunnistuskisoja ja siihen päälle juoksutreenit. Jo vuosia vaivanneet akillesjänteet kipeytyivät. Elokuun alkuun asetettu kauden päätavoite veteraanien MM-suunnistukset Sveitsissä alkoi olla vaarassa. Kesäkuussa en juossut juurikaan. Jukolan viesti jäi suosiolla väliin.
Heinäkuu meni sitten fysikaalisessa hoidossa. Sain jänteisiin sähköä ja monenmoista muutakin hoitoa. Lepo ja hoidot auttoivatkin sen verran, että pystyin Sveitsissä juoksemaan kaikki kisat. Kunto toki oli mitä oli, mutta osallistumaan pääsin. Reissu oli muuten kerrassaan hieno kokemus. Koirien kanssa liikkuminen kesällä muodostui tuskalliseksi kuuman ja helteisen kesän vuoksi. Liekö kuumuudella ollut osansa siinä, että Tiitun epilepsia eteni pahempaan suuntaan. Lääkitystä jouduttiin nostamaan kesällä useammankin kohtauksen takia.
Edit: Lisätään tähän nyt vielä pahasti tulehtuneen umpilisäkkeen poisto 23.8.2010, josta toivuin yllättäväkin hyvin.
Syksyllä sain rauhallisella liikkumisella jalkojani hieman parempaan kuntoon. Treenasimme säiden viilennyttyä koirien kanssa ihan mukavasti ja päätin jo osallistua Tumpun kanssa canicrosskisoihin. Kisojen peruuntumiset ja Tumpun pieni loukkaantuminen ja lääkekuuri estivät lopulta osallistumisemme. Itse pääsin kuitenkin juoksemaan muutamia mukavia kisoja. Päälimmäisenä suunnistuksen SM-keskimatka Teuvalla ja canicrossin SM-viesti Porissa lainakoira Impan kanssa.
Loppuvuosi meni treenimielessä hyvin. Lumien tultua olen hiihtänyt sekä itsekseni, että koirien kanssa. Olemme myös pitäneet tarkoituksella juoksu- ja canicrosslenkkejä ohjelmassa. Jalkani ovat olleet ihan hyvässä kunnossa ja koirat liikkuneet innokkaasti. Marras-joulukuu oli erittäin hyvä treenijakso sekä minulle, että koirille.
Alkaneelle vuodelle olenkin asettanut mukavia tavoitteita. Talven aikana on tarkoitus osallistua hiihtosuunnistus- ja ampumahiihtokisoihin. Mitään tulostavoitteita ei ole. Olen tyytyväinen, jos saan talvelta muutamia kisoja kisailtua. Tavoitteena on pitää terveys sillä mallilla, että kesän suunnistuskisoihin voisi osallistua menneitä vuosia enemmän. Yhdessä on kavereiden kanssa jo sovittu Suomen Tunturisuunnistukseen osallistuminen. Muu kaikki on vielä avoinna. Niistä tarkemmin jatkossa.
Koirien kisatilanne on harmillinen. Se on kuitenkin vain hyväksyttävä, että näistä karvakuonoista ei kisakaveriksi ole. Pieniä virityksiä on ollut lainakoirien suhteen. Katsotaan syntyykö niistä mitään todellista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)