Lähimetsässä

Ystäväni puki sanoiksi fb-päivityksessään sen mitä itse pähkäilin iltapäivän metsäretkellä. Lumisessa metsässä koiran kanssa tarpomisessa on jotain alkukantaista. Olen usein miettinyt miksi metsäretki on ihan erilainen tunnelmaltaan kun koir(i)a on mukana. Etenkin tunnelma muuttuu, jos päästät koiran vapaaksi kulkemaan ja siirryt metsään pois tieltä tai polulta.

Liekö syy siinä, että seuraat ja tarkkailet herkemmin koiraasi ja sen tekemisiä. Laukaiseeko yhdessä kulkeminen joitain ikiaikaisia vaistoja, jotka kehitys on sinussa peittänyt. Itselläni on ainakin taipumus tiivimmin tutkia koiraa ja sen ruuminkieltä metsässä kulkiessa. Koiran hetkellinen tuijotus jonnekin kaukaisuuteen terästää omiakin aisteja. Sinun ja koiran välille syntyy ohikiitäväksi hetkeksi outo yhteys. Mistä tuossa kaikessa on lopunperin kysymys?

Noh, joka tapauksessa kävimme tänään Tiitun kanssa tutkimassa lähimetsän luontoa. Lunta on sen verran vähän, että maastossa voi kulkea jalan ilman suksia tai lumikenkiä. Pakkasta oli reipas -15 ja aurinko nousee jo sen verran, että oli oikein mainio ulkoilukeli. Vähän jopa tuntui keväiseltä välillä. Metsässä oli paljon jälkiä, joissa riitti katseltavaa ja tutkimista.

Metsä on aina avoin näyttämään sinulle jotain, jos vain olet itse valmis katsomaan. Palatakseni alun kysymykseen ehkäpä koiran läsnäolo avaa mielesi kastomaan tarkemmin. Eläin viestii eleillään ja omalla kielellään merkkejä luonnosta. Se houkuttelee ja joskus pakottaa sinut katsomaan tai kuuntelemaan tarkemmin sellaistakin mihin itse et kiinnittäisi mitään huomiota. Jotain ihmeellistä ja ainutkertaista on myös koiran kyvyssä riemuita käsillä olevasta hetkestä.

Mitäs jos?

Minusta on mielenkiintoista aina välillä pyrkiä kyseenalaistamaan tuttuja yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Mielelläni teen sitä astumalla pari askelta taaksepäin nähdäkseni metsän puilta ja hahmottaakseni pienten yksityiskohtien sijaan isompia kokonaisuuksia. Tästä näkökulmasta tarinaa - niin toivottavasti ette kyllästy - edelleen liikunnan merkityksestä koiralle.

Tuskin kiistetään sitä, että koira polveutuu villieläimestä. Se miten tuo villieläin näkyy nykypäivän koirassa tuntuu olevan niin tutkijoille, kuin koiraharrastajillekin ratkaisematon kysymys. Koiran ja suden vertaaminen keskenään toistuu niin laumakäyttäytymisen, ruokailutottumusten, ongelmakoirien ja kouluttamisenkin kohdalla.

Olen jo aiemminkin ottanut esille reilun vuoden ikäisen laumastaan lähteneen pantasuden liikuntamäärän - reilu 1000 km kuukaudessa. Liikkuminen ja riittävä fyysinen suorituskyky ovat luonnossa elävän elinehto. Liikunta lähtee täysin eri lähtökohdista kuin nykykoiran hihnalenkit. Liikunnan tarpeen määrää elossapysyminen. Saalistaminen, pakeneminen, lepo ja energian säästäminen ovat villieläimelle sekä perimässä tulevia, että opittuja ominaisuuksia.

Nykykoiralta voi löytää vaihtelevassa määrin käyttäytymismalleja, jotka muistuttavat edellä mainittuja suden toimintoja. Näitä piirteitä pyritään osin kartoittamaan esim. luonnetestin avulla. Testissä mitattavissa osa-alueissa tuomarit arvioivat koiran käyttäytymistä pyrkimyksenä löytää luonteenpiirteitä mm. puolustus- tai taisteluhalu. Luonnetestin avulla mitatut ominaisuudet kertovat omistajalle koirasta hyödyllistä tietoa. Ainakin meillä molempien koirien luonnetesti oli perin osuva arvio siitä, millainen koira arkipäivän tilanteissakin on.


Kerätessäni tietoa meidän koirien liikkumisesta havahduin pohtimaan nykykoiran liikkumisen tarvetta sen mahdollisen perimän kautta. Jos koiralla on edelleen geeneissään toimintaa ohjaavina alkukantaisia ominaisuuksia vaikkapa saalistamiseen liittyen, miten nykykoiran liikkuminen mahdollistaa tuon ominaisuuden esilletuloa. Siis - jos toiminnan laukaisevana tekijänä on riista-, paimennus-, ajo- tai puolustusvietti, millaiset mahdollisuudet näiden viettien kautta koiralla on toteuttaa itseään. Jos koira tarvitsee perimänsä kautta riittävän ärsykkeen toimiakseen fyysisesti tietyllä tasolla, jääkö nykykoiralla liian usein liikunta sellaiseksi, ettei koiralla ole mitään syytä liikkua. Niin mitäpä jos?

Kaikki se mitä meidän koirien liikunnasta olen tallentanut tukee tuota edellä esitettyä ajatusta. Tiitun rynnätessä edellä kulkevan hirven perään naksahti sen päässä päälle sellainen tila, jota en ole koskaan nähnyt. Sen toimintaa ohjasivat sellaiset voimat, joita ei arkipäivän tilanteissa mitenkään saa aikaiseksi. Tässä yhteydessä tulee mielee metsästyskoirien liikunta. Niiden liikuntaa ohjaavat vietit ja vaistot, joita normi paimenkoira pääsee todennäköisesti toteuttamaan vain karatessaan omistajaltaan kuten Tiitu hirven perään.

Katsoessani isossa kuvassa nykykoirien elämää liikkumisen näkökulmasta nousee mieleen monenlaisia ajatuksia. Päälimmäisenä mielessä on se, että koiran tarvetta käyttää kroppaansa ei ymmärretä alkuunkaan koiraharrastuksessa. Koko koiraharrastamisen kulttuuri poislukien metsästyskoirat ja ihan joitain marginaaliryhmiä on unohtanut miksi koiran kaltainen eläin ylipäätään liikkuu. Enkä nosta itseäni arkipäivän tekemisessä muiden yläpuolelle. Havahduin vain taas, että mitäs jos kaikki se mitä pidetään oikeana koiran perustarpeiden suhteen perustuukin täysin vääriin olettamuksiin.

Loggerista vielä

Nykyään on tarjolla jos jonkilaista teknistä vermettä. En ole lainkaan varma kaikkien tarpeellisuudesta. Myönnän, etten ole suhtautunut kovinkaan innostuneesti gps-laitteisiin. Olen tässä ns. vanhan liiton miehiä ja tukeudun paljon mielummin karttaan ja kompassiin. On kuitenkin pakko tunnustaa, että gps-paikanninta muutaman kuukauden käyttäneenä, se on tuonut paljon ajateltavaa - erityisesti koirien liikkumisesta.

Aiemmin käytin Garminin GPS 60 kapulaa, jonka hankin geokätköilyharrastusta varten, lähinnä testimielessä keräämällä perustietoa koirien liikkumisesta. Siihen saakka kaikki tieto koirien liikkumisesta perustui kuljetun matkan mittaamiseen ja kelloon, sekä suurimmaksi osaksi silmämääräiseen arvioon. Garminilla tallensin ensimmäiset koirien vapaat lenkit. Tulosten purkaminen kertoi koirien liikkumisen olevan sidoksissa ihmisen liikkumiseen enemmän kuin aiemmin olin kuvitellut. Eron ymmärtää jokainen verratessa kytkettynä liikkuvaa ja vapaana juoksevaa koiraa. Suurin ahaa-elämys itselleni tuli siinä, miten paljon ihmisen liike vaikuttaa myös vapaana metsässä juoksevaan koiraan.

Meillä on ollut käytössä nyt tuo myLoggerin paikannin. Sen pienen koon ja helppokäyttöisyyden takia olen käyttänyt sitä enemmän kuin Garminin isoa kapulaa. Säännöllisellä käytöllä tallennin antaa aivan uusia ulottuvuuksia koirien liikunnan seuraamiseen. Vapaan lenkin tallentaminen ja purkaminen nopeuskäyräksi antaa mahdollisuuden vertailla eri päivien ja lenkkien sisältöä. Vaikka kuinka harjaantuneesti pyrkisit silmällä seuraamaan koiran liikettä, ei nopueksien muutoksia kykene lenkin aikana mieleen tallentamaan. Logger tekee sen aukottoman varmasti tarkkuudella, joka riittää johtopäätösten tekemiseen.

Jos minulla olisi treenattavana kisakoira ihan mihin tahansa lajiin, pitäisin gps-tallenninta ehdottomasti välttämättömäna apuvälineenä treenaamisen suunnitteluun, toteutukseen ja etenkin tallentamiseen ja sitä kautta tekemisen analysointiin. Nyt kun ei sellaista koiraa ole, käytämme paikanninta vain omaksi huviksi ja mielenkiinnosta aiheeseen.

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessa Tumpun liikkumisesta. Viikon aikana tallentamani Tumpun lenkit ovat tuoneet sellaista tietoa, että osa tuon edellisen kirjoituksen päätelmistä ovat luultavastii vääriä. Useiden peräkkäisten lenkkien tallentaminen ja analysointi kertoo aiheen olevan paljon monimutkaisempi, kuin perin suorat johtopäätökseni antavat ymmärtää. On parempi etten vielä tällä tiedolla lausu mitään päätelmiä, vaan esitän asiat kysymysten muodossa niin itselleni, kuin teille kaikille aiheesta kiinnostuneille purtaviksi. Olen toiveikas, että niihin löytyy ajan myötä myös mielenkiintoisia vastauksia.

Tumpun vapaiden lenkkien analysointi paljastaa, että sen maksiminopeudet vaihtelevat eri lenkeillä merkittävästi. Yhtälailla sen palautumiseen käyttämä aika (käytännössä kävely, pysähtely, makoilu, nuuskuttelu) nopeuspiikkien välillä vaihtelee. Nopeuden muutos vaihtelee myös siten, että joskus lenkin maksiminopeus tulee lenkin alussa, joskus keskellä ja joskus jopa lopussa. Nämä muutokset voi havaita eri lenkeillä, vaikka lenkki tehdään samalla reitillä samoissa olosuhteissa. Koira siis jostain syystä toisena päivänä on halukkaampi ottamaan itsestään enemmän irti kuin toisena päivänä.

Mitkä kaikki asiat vaikuttavat edelliseen?
  - Muun lauman rooli - kokoonpano - antamat virikkeet tai syyt liikkua?
  - Luontaiset ominaisuudet - fysiikka - luonne - vietit?
  - Hankitut tai opitut ominaisuudet - kuntotekijät - koiran hallintaan liittyvät tekijät?
  - Vireystila - palautuminen - terveys - ravinto - nesteytys?

Suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti koiraa treenaava löytää tuosta listasta asioita, joiden kanssa askarrellaan kaikkien koiraharrastusten parissa (agility, jälki, haku, tottelevaisuus, vetolajit...).Kun miettii em. listasta, mitkä asiat voivat olla sidoksissa koiran haluun liikkua omaehtoisesti vapaana, tulee ainakin itselleni mieleen onko samoilla asioilla vaikutus myös silloin, kun koiran halutaan suorittaa sille "käsketty" tehtävä. Voisiko ajatella, että koe- tai kisatilanteeseen mentäessä koiran tulisi kaikilta osin olla mahdollisimman hyvässä suoritustilassa fyysisesti.

Edellä esitetty ajatus tuokin lenkkeilyn ja treenaamisen seurannan ja siitä tehtävät päätelmät aivan uuteen valoon sen tiedon varassa, mitä Tumpun liikkumisesta olen nyt kerännyt. Niiden tekijöiden selvittäminen, jotka vaikuttavat Tumpun liikkumisen vaihteluun, on olennaisen tärkeää. Ainakin minulle jo tämän tiedon kerääminen on avannut koirien liikkumisen ihan uudella tavalla. Voisiko olla niin, että joidenkin koirien koulutukselliset ongelmatilanteet ratkeaisivatkin muuttamalla niiden liikkumista? En tiedä kysyn?

Tumpun vapaa lenkki >>
Paina ensin Play. Sitten vasemmalla Analyze. Nyt oikeassa alakulmassa olevan käyrän saa suurennettua koko näytölle. Miksikähän Tumppu veti tuolla lenkillä omaehtoisesti maksiminopeudeksi 38.2km/h, kun aiemmilla lenkeillä nopeudet ovat jääneet reilusti alle 30km/h? Edellisten päivien lepo? Ravinto? Hieronta? BOT-loimi? Olisko esim. hakukisassa tuo vireystilan muutos vaikuttanut suoritukseen, jos niin miten?

Havaintoja Tumpun liikkumisesta

Pari melko huonolaatuista kuvaa loggerin tallentamista Tumpun kahdesta eri lenkistä. Ensimmäinen on marraskuun lopulta ja toinen tältä viikolta. Vaikka kuvat ovat huonolaatuisia ja epätarkkoja, tulee niistä olennainen esille.

Käyrän piikit kuvaavat koiran nopeutta. Toisin sanoen mitä korkeammalle piikki nousee, se nopeammin koira liikuu. Olen leikannut kuviin vain osan lenkkiä. Huomioni kiinnittyi siihen miten lenkin edetessä Tumpun maksiminopeus muuttuu. Marraskuussa ei merkittävää muutosta tapahtunut. Pientä nopeuksien laskua on siinäkin havaittavissa, mutta nopeuspiikit nousevat koko vapaana juoksemisen ajan samoihin lukemiin noin 18km/h.

Viikolla tekemämme lenkki poikkeaa yleiskuvaltaan selvästi. Ensinnäkin Tumpun nopeudet eivät nouse samalle tasolle (vain hieman yli 14 km/h), joka johtuu osittain lumisemmista olosuhteista. Merkittävämpi havainto on nopeuden selvä laskusuunta koko vapaana juoksemisen ajan. Korkeat piikit käyrän lopussa ovat nopeuksia, joihin Tumppu pääsi heittäessäni sille keppiä. Muuten koirat juoksivat vapaana omaehtoisesti.

Gps-tallennin on näissä oivallinen apuväline. Harjaantunutkaan ihmissilmä tuskin kykenee tekemään samaa havaintoa, minkä logger paljasti tämän viikkoisesta lenkistämme. Selittäviä tekijöitä voisi hakea tietenkin lenkin pituudesta. Kun marraskuun käyrä on napattu ajallisesti 10min- 40min - siis lenkin kesto, on tämän viikkoinen 40min - 1.10h. Oletettavaa voisi olla siten väsymisen vaikutus.

Syy on kuitenkin todennäköisesti muualla. Tiitu on ottanut tavakseen vaania ja käydä takaa-ajoleikissä melko kovin ottein Tumpun kimppuun. Kyse Tiitun mielestä hauskasta leikistä, jossa se massallaan jyrää täydessä vauhdissa Tumpun yli. Tämän takia koirien aiemmin sopuisa ja vauhdikas juokseminen on muuttunut. Nyt Tumppu pääse hyvin harvoin ajamaan Tiitua takaa. Tumpun ollessa takaa-ajettavana se lopettaa jossain vaiheessa juoksemisen ja väistää, ettei joudu Tiitun yliajamaksi. Näin Tumpun maksiminopeudet jäävät kovin mataliksi. Puutuin tuohon jo melko kovalla kädellä. Vaikka leikin luonteen muuttumisen huomasikin, oli silmillä tuota nopeuden muutosta vaikea havaita.

Syksyllä olimme pitkällä reilun 1,5 tunnin juoksulenkillä koirat valjaissa. Päästin koirat vapaaksi juoksemaan lammen jäälle lenkin puolivälissä. Tumppu kehitti jäällä 32km/h nopeuden ajaessaan Tiitua takaa. Pitää seurata, johtuuko tuo nopeuden lasku tosiaankin tuosta käytöksen muutoksesta vai kenties jostain muusta. Mikäli nopeudet jatkossakin jäävät noin alas, on pakko hieman huolestua.

Oivalluksia koiraharrastuksesta osa 2

Ensimmäisessä osassa kirjoitin lahjakkuuteen suhtautumisesta. Nyt näkemyksiä siitä, miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta.

Vähänkin pidemmälle ehtineessä valmennustoiminnassa on urheilussa tiedostettu tavoite mihin pyritään. Tuo tavoite määrittää kaiken tekemisen. Tavoitteen pohjana on usein myös lajianalyysi siitä, mitä ominaisuuksia kyseiseen tavoitteeseen pääsemiseksi vaaditaan. Näin valmennus pohjautuu tosiasioihin siitä A) mihin pyritään ja B) mitä sen eteen on tarkoitus tehdä.

Omien kokemusteni mukaan juuri tuossa edellä kuvatussa poikkeaa koirien kanssa harrastaminen/treenaaminen merkittävästi urheilun harrastamisesta/treenaamisesta. Tietenkin koiraurheilussa löytyy huippuosaajat ja kärki, jonka tekeminen on tarkkaan analysoitu, suunniteltu ja toteutettu. Suurin ero löytyykin kansallisen tason tai alueellisen/paikallisen toiminnan osalta. Urheilun valmentaja- ja ohjaajakoulutusjärjestelmällä on pitkät perinteet. Paikallistason urheilussa löytyy merkittävää toiminnan suunnittelun ja tavoiteasettelun osaamista. Osaamisen takana on valmentaja- ja ohjaajakoulutus.

Koiranomistajat uhraavat harrastamiseensa aikaa ja vaivaa. Kuinka usein motivoituneelle on tarjolla urheiluseuratoiminnan kaltainen ympäristö harrastamisensa tueksi? Edellisessä kirjoituksessani viittasin kouluttamisen ja treenaamisen eroihin. Keskenkasvuisen pennun kanssa koulutuskentälle suuntaava omistaja saa peruskoulutuksen ehkäpä pentukoulussa. Varsinaseen treenausvaiheeseen yltää kuitenkin tosi harva. Syitä on varmaan monia. Oman kokemukseni mukaan koulutusvaiheesta treenaamiseen ei ole selkeää viitoitettua polkua. Tässä on merkittävä ero urheiluvalmennukseen verrattuna.

Joskus olen myös pohtinut, että koiraharrastuksessa on usein epäselvää mistä eteneminen ja kehittyminen on kiinni  - ohjaajasta vai koirasta. Treenaataanko ohjaajaa vai koiraa? Voiko edes tuollaista kysymystä kaikissa koiraharrastuslajeissa esittää? Selkä "lajianalyysi" puuttuu ja tekeminen perustuu siten vääriin olettamuksiin.

Kuvittelisin koiraharrastuksella olevan jo niin pitkät perinteet, että osaamista tästä maasta löytyisi. Katseet suuntautuvatkin nyt järjestelmään, harrastusympäristöön ja olosuhteisiin. Koiraharrastuksella olisi tässä paljon opittavaa urheiluseuratoiminnasta. Etenkin vähänkin tavoitteellisemmin koiraharrastukseen suhtatuvien kannalta.

Kouluttaa <-> treenata

Jep, jep.

On jo useasti pitänyt tarttua "kynään" ja kirjoittaa, mutta eipä ole ollut aikaa istua koneella. Kirjaanpa nyt nopeasti päässä pyörineen ajatuksen muistiin, niin voin siitä sitten jatkaa syvemmälle aiheeseen jatkoksi koiraharrastuksen ja urheiluvalmennuksen eroista ja yhtäläisyyksistä.

Voisiko olla niin, että ne jotka ovat edenneet pidemmälle koiraharrastuksessa, ovat hoksanneet treenaamisen ja kouluttamisen eron?

Oivalluksia koiraharrastuksesta

Muistan joskus jo vuosia sitten - en muista missä tilanteessa - törmänneeni urheiluvalmennuksesta puhuttaessa näkemyseroon suomalaisen ja ruotsalaisen valmennuksen välillä. Jos oikein muistan kyse oli tenniksen lajivalmennuksesta 1990-luvulla. Analyysi on tietenkin yksinkertaisetettu ja kärjistettykin, mutta sisältää pelkkänä asiana irti yhteydestä erittäin mielenkiintoisen ajatuksen.

Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.

Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.

Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?

Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.

Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.

Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.

Matkat ja ajat nopeudeksi

Olen tähän saakka laskenut treenien vauhteja ja nopeuksia itse laskimella tai päässäni. Nyt löysin netistä kätevän muuntotaulukon, jolla voit muuttaa ajan ja matkan nopeudeksi. Simppeli ja toimiva systeemi löytyy täältä (ehkä näitä on muitakin). Linkki löytyy myös tuolta oikeasta palkista - Pace calculator.

Käytiin eilen uhmaamassa pakkasta koirien kanssa vetotreenin merkeissä. Olemme pyrkineet liikkumaan ulkona keleistä juuri piittaamatta. Niinpä eilenkin lähdettiin urheasti lenkille, vaikka pakkasta oli auton mittarin mukaan -23 astetta.

Kiinnitin pitkästä aikaa Loggerin olkapäähäni takin alle tallentamaan päivän suorituksen. Käveltiin ja hölkkäiltiin ensin alle puolisen tuntia. Sitten puin koirille valjaat ja tossut takatassuihin. Todella nihkeä pakkaskeli ja suksi puri lumeen kuin hiekkaan. Koskapa Houraatin hiihtobaanoille ei ole asiaa koirien kanssa, lähdettiin moottorikelkkareitille. Ei ollut häävissä kunnossa. Pehmeää lunta oli paljon ja vain yhden paikoin kahden kelkan levyinen ura. Oispa hienoa vedättää auratulla luistelubaanalla.

Koirat vetivät hyvin. Tiitu teki tapansa mukaan todella rehellisesti töitä. Yllätys oli Tumpun pirteä meno. Paikoin se vähän himmaili, mutta suurimman osan matkasta työskenteli innokkaasti. Jopa niin, että loppua kohden petrasi menoaan.

Vedettiin kolme vetoa. Ensimmäinen 1420 m aikaan 3.34 min. Treenaamiseen ja olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Itse en juurikaan pystynyt auttamaan menemistä, vaan koirat vetivät minua perässään. Vähän yritin loivassa nousussa auttaa tasatyönnöin. Kapealla uralla ei luistelupotkuihin ollut mahdollisuutta. Suksetkin olivat viime kevään jäljiltä ilman voidetta, joten raskasta oli. Vedon jälkeen koirat saivat juoksennella vapaana hetken. Tumpulle laitoin tossut myös etutassuihin, kun se vähän niitä nosteli. Pari seuraavaa vetoa toinen 2030 m ja viimeinen 560 m vedettiin sitten vähän iisimmin.

No innostuin sitten laskeskelemaan vauhteja ja muuttamaan niitä km/h muotoon min/km ja vertailemaan kisavauhteihin. Tuo netistä löytämäni muunnin on oiva apu tähän vertailuun. Ensimmäinen vetomme on 2.30 min/km eli siis keskinopeus 24 km/h. Jos vauhtia vertaa kesällä suoritettuun testijuoksuumme vauhti oli merkittävästi kovempaa ( testijuoksu 2,7km --> aika 8.22 min --> 3.05 min/km --> 19.5km/h). Otanpa vielä vertailukohdaksi vetohiihdon sm-kisat Rokualla (toki raskaassa maastossa, mutta hyvä keli ja loistava latupohja). Tuolloin liikuimme Tiitun kanssa - 5 km --> aika 14.38 min --> 2.55 min/km --> 20.5 km/h.

Lopuksi vielä vertailun vuoksi Marika Tiiperi ja saksanseisoja Lore Rovaniemellä koiranhiidon SM-kisoissa - 10 km --> aika 22.21 min --> 2.14 min/km --> 26.5 km/h. Vauhti on maailman huippua ja treenimäärätkin sen mukaiset. Muistettava on myös se, että valkoinenpaimenkoira seisojien kanssa samalla viivalla on vähän kuin Lada Ferrareiden joukossa. Ehdottomasti tärkein tekijä on kuitenkin se mitä Tiitun kanssa on tehty. Se on epilepsiaan sairastumisen ja lääkityksen aloittamisen jälkeen ollut enemmän sohvakoira kuin treenattu kisakoira. Edelleen se kuitenkin pystyy ihan hyviin suorituksiin, josta olen tietenkin iloinen. Mieltä lämmittää myös Tumpun pirteä tekeminen.

R.I.P. Reko

Miksi tämä yksi julmuus monien joukossa on noussut julkisuuteen?

En löydä sanoja kertoakseni,  kuinka kuvottavaa ajatella nuoren vielä pentukoiran viimeisiä hetkiä. Ne ympärillä olleet ihmiset - raakalaiset - olivat kuitenkin pienelle koiralle kaikki, mitä sillä oli. Kukaan tuona iltana paikalla olleista ei voi vetäytyä vastuusta. Ei millään. Piste. Panee miettimään millaista pennun elämä lie sitten ollut kohtalokkaaseen iltaan saakka...

Nettiaika on luomassa uudenlaista tuomitsemisen kulttuuria. Facebook-ryhmä Koiraa ei saa pauttaa kiduttajalle on noussut julkisuuteen myös poliisin toimesta. Ryhmässä on julkaistu koiran surmaamiseen syyllistyneiden kuvat ja tietoja. Riippumatta siitä, mitä poliisitutkinta ja oikeuslaitos aikanaan päättää, on kyseisten henkilöiden päälle langetettu nettimaailmassa sellainen rangaistus, joka voi olla jopa todennäköisesti kovempi kuin aikanaan tuomioistuimessa.

Keskustelupalstat aiheesta riippumatta käyvät kuumaa keskustelua tapahtuneesta. Ihmisten harkintakyky tuntuu pettäneen monissa kommenteissa. Hirttotuomion vaatiminen koiranpennun tappaneelle kuulostaa sivistysvaltiossa perin oudolta. Mielenkiintoista nähdä poikiiko nettikeskustelut oman poliisitutkintansa.

Eläimiä kohdellaan julmasti maassamme joka ikinen päivä. Reko-koiran kohtalo ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Monelle julmuuksien kohteeksi joutuneelle tai tänäänkin joutuvalle kuolema, kuinka kivulias se olisikin, olisi armeliaampi vaihtoehto kuin elämän jatkuminen. Vaikka nyt onkin luonnollista käydä keskustelua Rekosta, olisi jokaisen syytä katsoa ympärilleen ja ymmärtää, että vastaavaa voi tapahtua tänäänkin. Pitäisi nähdä metsä puilta.

Mietin mielessäni jo vuosi sitten, kun Oikeutta eläimille julkaisi tuotantotiloilta kuvattua materiaalia, että tulee aika jolloin lemmikkieläinten parissa käydään oma keskustelunsa lemmikkieläinten oikeuksista. Sitä keskustelua käydään nyt parhaillaan, vaikkakaan se ei ole löytänyt vielä oikeita uomiaan. Koiramaailmassa on kaikenlainen salailu ja sisäänpäinkääntyneisyys perin omiaisia piirteitä. Kun edellisiin lisätään vielä kilpailu, oman edun tavoittelu, oikeassa olemisen tarve ja taloudelliset intressit, onkin keitetty melkoinen soppa. Koiria tuotetaan ja myydään, koska se on kannattavaa edellä mainituista syistä.

Koiran kauppaa säätelee sama laki kuin ostaessasi pölynimurin. Liian usein myyjä myös myy ja ostaja ostaa pölynimurin - siis tavaran, tuotteen, lelun - ei eläintä. Oma lukunsa on myös rescue-toiminta, jossa koiria luovutetaan uusiin koteihin, vaihtoehtona lopettamiselle. Vaikka rescue- ja löytökoiratoiminnassa on paljon hyvää, mahdollistaa se myös väärikäytökset. Onko siis mitenkään ihmeellistä, että tässä kaikessa mukaan tulee, myös onnettomia tarinoita.

En ole missää nähnyt puheenvuoroja syistä näiden Rekon tappaneiden raakalaisten käyttäytymiselle. Hyvin pienellä vaivalla (google) löytyy mainittujen henkilöiden taustoista tiedonmuruja, joista voi piirtää kuvaa näistä nuorista. Tuntematta henkilöitä lainkaan saa heidän omista nettiprofiileistaan, useilta keskustelupalstoilta viitteitä millaisessa arvomaailmassa nämä nuoret ainakin omien sanojensa mukaan elävät. Vaikka pidänkin ihmisten lokeroimista ja leimaamista vastenmielisenä, ei voi välttyä ajatukselta, ettei näiden nuorten elämä ihan raiteillaan ollut. Se ei tietenkään ole mikään puolustus tai selitys julmalle teolle. Mietin vain, että voidessaan pahoin nuori rakentaa omaa maailmaansa sellaisista rakennuspuista kuin on tarjolla. Turvallisuuden, läheisyyden, oikeanlaisten ihmissuhteiden puuttuessa on mahdollista kasvaa pahastikin kieroon. Joidenkin hätähuuto on Jokela tai Kauhajoki. Oliko se näillä nuorilla Reko?

Kaikkiaan kohdentuessaan oikein voi nettijulkisuus on olla eläinten hyvinvoinnin kannalta positiivinen asia. On mielenkiintoista nähdä kuinka paljon netissä syntynyt aktiivisuus eläinten puolesta realisoituu sitten tosimaailmassa. Onko vaarana käydä kuten Facebook-ryhmän mielenosoituksessa 15.10.2010? Sadastatuhennesta ryhmäläisestä vaivautui paikalle vain kourallinen. Eläinten puolesta toimivilla olisi nyt otollinen tilaisuus hyödyntää syntynyt liikehdintä ja kanavoida se oikein. Nähtäväksi jää käykö niin.