torstai 19. toukokuuta 2011

Vai että juhlintaa...

Joo. Suomi on jääkiekon maailmanmestari, hei maailmanmestari... Torilla tavataan. Niin todella tavattiinkin.

Katsellessani kotisohvalla kansanjuhlaa telkkarista en kokenut kyllä kovinkaan juhlavaa tunnelmaa. Kännipäissään nuorison edessä sekoilevat sankarimme aiheuttivat ensin huvittuneita hymähdyksiä sitten myötähäpeää ja lopulta suurta vastenmielisyyttä. Hienoa, että viinahöyryissä sekoilleen joukkueen tekemisiin puututtiin niin virallisesti, kuin myös yleisen mielipiteen kautta.

Olen sen verran vanhanliiton miehiä, että tietty "vakavuus" kuuluu mestaruusjuhlien kuvaan. Minulle urheilun suurimpien voittojen saaminen on suuri kunnia. Mitä suurempi ja vaikeammin saavutettu voitto, sitä suurempi kunnioitus mitalia, pokaalia tai titteliä kohtaan. Käyttäytymisesi kertoo kuinka paljon itse arvostat tai kunnioitat saavuttamaasi.

Urheilusta reilut 20v leipäni veistelleenä on tullut oltua mukana jos jonkinmoisissa juhlissa. Seurattuani sivusta median kautta leijonien "juhlimista" muistutti se minusta puulaaki- tai alasarjojen kaveriporukan kauden päättäjäisten saunailtaa, jossa meno on villiä ja sekopäistä. Niissä pääosassa on kännääminen ja porukalla örveltäminen. Mitä hullumpia ja järjettömämpiä ideota juovuksissa toteutetaan, sitä h i e n o m p a a. Aamulla ja oikestaan koko seuraava vuosi voidaan sitten porukalla yrittää muistella mitä itse kukin oikein tekikään. Minun silmiini ei näytä maailmanmestaruuden arvoiselta juhlalta.

En todellakaan ole mikään lasiin sylkijä tai tiukkapipo. Jokainen juokoon itsesnä niin humalaan kuin haluaa. Örveltäköön miten tahtoo, laulakoon, tanssikoon ja työntäköön vaikka nenänsä täyteen kusiaisia. Raja kulkee kuitenkin siinä, milloin edustetaan jotain. Tässä tapauksessa Suomea, lajia ja sen maailmanmestaruuden voittanutta joukkuetta. Kaikki asianosaiset tiesivät paluun Suomeen tapahtuvan median silmien alla. Kaikki takuulla tiesivät ottelun päätyttyä virallisen edustuksellisen osuuden kestävän pari päivää torijuhliin asti. SE vissi ero juhlimisen, mm-kullan kunnioittamisen, edustamisen ja örveltämisen välillä menee juuri tässä.

Lopuksi vielä Jukka Jalosesta. Kunnioittamani valmentaja lausui sellaista, jota en olisi toivonut. Ymmärrän hänen tehneen se joukkueen tähden. Niiden pelaajien tähden, jotka sitoutuivat hänen suunnitelmaansa sataprosenttisesti, eivätkä pettäneet häntä missään vaiheessa. EIhän Jukkakaan voinut pettää poikiaan median edessä. Siksi hän ryhtyi puolustelemaan kännäämistä. Jukka hyvä, rohkea valmentaja on johtaja, joka uskaltaa sanoa myös EI NÄIN pojat silloin, kun se on paikallaan. Nyt olisi ollut sen paikka.

Onnea silti Leijonat.

p.s. jos pokaali on poika, mitä pitäisi ajatella sen kohtalosta. eikö "isien" kuuluisi pitää pojastaan huolta?

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Ahdistaa

Mikäpä minä olen ymmärtämään amerikkalaisten tuskaa wtc-terroritekojen jälkeen. Siltikin maanantai-aamun uutinen Bin Ladenin tappamisesta ahdisti. Ei ehkä niinkään uutisen sisältö, vaan tapa millä uutinen kerrottiin ja vastaanotettiin tuntui syljettävältä - inhotti.

Pohdin jo vuosia sitten vanhassa blogissani sivistyksen suhdetta kostoon ja lopullisen oikeuden etsimiseen. Mitä ajastamme kertoo se, että yksi maailman sivistyneimpänä itseään pitävän valtion päämies ylpeänä kertoo maailmalle hänen kansansa tappaneensa ihmisen? Puheesta ja eleistä käy ilmi tyytyväisyys ja kunnia - "ME sen teimme".

Onko julkitulon ja ylpeyden takana ajatus teon oikeutuksesta? Mikä tai kuka tuon oikeutuksen antaa? Jos jokainen meistä voisi luoda omat periaatteensa, moraalinsa tai etiikkansa ja hakea itselleen niiden  kautta oikeus tehdä hirmutekoja, maailma olisi kovin toisenlainen paikka.

Minusta murha on aina murha. Sen seuraus on aina sama. Ihminen kuolee. Onko väärin ajatella, että sen kuka Bin Ladenin tappoi tulisi vastata teostaan kuten sivistyneen valtion lain ja järjestyksen mukaan kuuluukin? Jos näin ei ole, tarkoittaako se sitä, että ihmisen saa tappaa, kunhan on riittävän hyvä syy.

Kenellä on oikeus tuo riittävä syy määritellä?

Ahdistaa.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Vaalien mentyä

Innostuin paljon normaalia enemmän seuraamaan vaaleja ja niiden tiimoilta käytyä keskustelua. Meinasin jo yhdessä vaiheessa jättää kokonaan äänestämättä, mutta mieli muuttui ihan loppumetreillä. Ääneni meni perinjuurin hukkaan, sillä ehdokas, jolle ääneni annoin ei meinannutkaan päästä läpi.

Olen viettänyt tunnin jos toisenkin puolueiden ja ehdokkaiden sivuja selaillen. Toki tarkkaan on tullut seurattua myös sitä keskustelua, jota persujen nousu on maassa ja ulkomaillakin herättänyt.

Kirjoitin helmikuussa persujen maaseutu-ohjelmasta. Kaikki mitä tuolloin kirjoitin pätee edelleenkin. Olen yrittänyt muodostaa suurta kuvaa kaikesta tapahtuneesta. Sitä taitaa yrittää tällä hetkellä armaassa kotomaassamme moni muukin. Takuulla jopa paljon minua oppineempi.

Oma päälimmäinen ajatukseni on se, että vaalitulos kertoo sen mitä pidämme tärkeänä. Kansa äänesti niiden arvojen puolesta, joita ehdokkaat lupasivat ajaa ja viedä eteenpäin. Tulosta ei voi pitää vääränä. Eikä ketään eduskuntaan päässyttä sovi ilkkua tai pilkata.

Siltikin olen monesta asiasta huolissani. Eniten siitä, että ne arvot, joita persujen useiden läpimenneiden uusien kansanedustajien vaalilauseista löytyy. Voiko olla niin, että kaikki tätä muutosta kannattaneet oikeasti tietävät mihin suuntaan yhteiskuntamme näiden arvojen kautta siirtyy. Rehellisesti sanottuna epäilen tätä.

Itsekin olen sitä mieltä, että hyvin moniin asioihin kaivattiin muutosta. Tuo muutoksen vaatimus realisoitui nyt vaaleissa helpoimpaan eli persuihin ja Soiniin. Jotenkin vaan olisin toivonut, että muutos olisi tapahtunut suvaitsevamman ja avoimemman yhteiskunnan suuntaan. Nyt astuimme monta askelta aivan toisaalle.

Tulevaisuus tietenkin vasta näyttää, millaisia päätöksiä valitsemamme edustajat tekevät ja millainen Suomi niiden päätösten kautta syntyy. Hyvin monet niistä arvoista ja asioista, joita pidän tärkeänä eivät kyllä tule esille uusien kansanedustajien vaalisloganeissa. Siksipä tulevaisuus ei näytä tätä taustaa vasten lainkaan valoistalta.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Törkeää, törkyä...

Nyt on taas se aika vuodesta, kun lumen alta paljastuu - niin vaikka ja mitä. Joka keväinen koirankakka keskustelu alkanee näinä päivinä tai viimeistään viikon sisällä. Noh, toisaalta ihan aiheestakin.

EN mitenkään puolustele koirankakkoja, mutta ihan viime aikoina on eteen osunut kakkakasoja järeämpää tavaraa.



Yläkuvan löydöksen teki koirat. Metsäautotien varrella oli pidetty nuotiota ja kovanpuoleiset eväät poljettu lumen sekaan nuotioon. Kettukin näytti käyneen rippeitä kaivamassa, mikäli yhtään jälkiä tunnistin. Hankien altahan tuo törky paljastuu kaikkien ihailtavaksi eikä aivan heti palaudu luonnon kiertokulkuun. Pitänee seuraavalla reissulla muistaa ottaa muovikassi  mukaan ja kerätä jätteet pois. Alempi kuva on levähdyspaikalta kasitien vierestä. Siihen oli nätisti jätetty tienposkeen painolasti.

Ihan oma lukunsa on sitten täällä maaseudulla, mitä kaikkea muuta maastosta voi löytää. Minulle ei ole esimerkiksi selvinnyt, miksi kuollutta ehkäpä vastasyntynyttä vasikkaa pitää vetää jonkin moottorikäyttöisen telavehkeen perässä ensin kilometritolkulla ristiin rastiin pitkin metsää ja sitten jättää se kuusen alle paikkaa, jonka ohi oli jo useamman kerran ajettu. Onko tarkoitus jättää jälki? Onko se haaska? Ketulle? Ilvekselle?

Jokatapauksessa Tumppu jäljesti hajuvanan sataprosenttisesti ja löysi kuusen alta tämän.


Ihmettelin pitkään lumeen jäänyttä laahaavaa jälkeä ja Tumpun innokkuutta jäljestämiseen. Kun se näytti olevan kovin tohkeissaan, kannustin sitä jatkamaan. Vaikka jälki meni välillä ristiin, päällekäin ja vastakkainkin ei Tumpulla ollut vaikeuksia tajuta mihin suuntaan telavehje oli kulkenut. Lopulta se ilmaisi löytönsä pysähtymällä kuusen juurelle.

Ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun vastaavia löytöjä täällä maaseudulla tapaa. Ihmeellistä tässä oli se, miksi tuota oli pitänyt vetää pitkin metsää. Liekö kaikkien lakien ja asetusten mukaista? Pitänee selvittää.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Doping-'muka'uutisia

Hiihdossa venäläinen doping-ohjelma

Minua huvittaa suunnattomasti se, että kyseisen uutisen tapaista tietoa tuodaan esille kuin se oikeasti olisi joku suurikin paljastus. Vaikka monet pitävät Suomen hiihdon (voiko noin sanoa?) doping-ongelman jatkuvaa esillä pitämistä jo tarpeettomana, rohkenen olla erimieltä. Vasta tämä STT-oikeudenkäynti luo sellaisen tilanteen, että 90-luvulla vastuutehtävissä olleet joutuvat vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään. Vihdoinkin!

Oman lajini eli ampumahiihdon parissa tiedettiin jo ennen Lillehammerin olympialaisia, että hiihtäjillä on meneillään jotain uutta. Silloin ampumahiihtoliitti oli kuitenkin niin köyhä, ettei sillä ollut mahdollisuutta lähteä tuohon immunologiseen-ohjelmaan mukaan. Näin jälkikäteen voi todeta, että onneksi ei.

Muistan kuitenkin hyvin ne keskustelut, joita käytiin Vuokatissa golf- ja tenniskursseilla käyneistä venäläisistä, jotka toivat suomalaisille puuttuvaa tietotaitoa analysoitaessa kunkin urheilijan profiilia suhteessa sairastumiseen, palautumiseen ja mm. hormoonitasoihin. Eikä tuo tieto ollut silloin mikään suuri salaisuus. Minusta on naurettavaa väittää, etteikö hiihdon lajijohtajat olleet tietoisia siitä mitä tehtiin, kun tuo tieto oli levinnyt jo meidänkin nurkille saakka.

Pakko on vielä korostaa, että koko tuossa uutisen ohjelmassa oli mitä todennäköisimmin paljon sallittua ja puhdasta. Siitä oli kuitenkin helppo livetä harmaalle ja lopulta pikimustalle alueelle kuten historia todistaa.

Jos jotain kiinnostaa kuulla lisää, laitapa viestiä.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Annin tarina

 

Juttelin eilen nuorten kanssa tästä viedosta ja sen herättämistä tunteista. Otanta oli toki pieni ja valikoitunutkin, koskapa kyseessä oli opettamani luokka. Nuoret osaavat nykyisin keskustella. He sanovat mielipiteensä ja osaavat myös perustella. Mielenkiintoista oli havaita, että itselleni tuli hyvinkin lohdullinen olo tulevaisuuden suhteen näiden nuorten näkemysten kautta.

Oman kokemukseni perusteella - siis työni ja harrastuksieni - tämä esille nostettu Annin tarina ei ole millään tavalla poikkeuksellinen. Nuoret eilen myös myönsivät, että Annin kaltaisia on joka pitäjässä, jopa jokaisessa koulussa. Nuoret etsivät itseään ja rajoajaan. Niin on aina ollut ja on myös oleva. Miksi siis tästä on tehty näin iso numero? Miksi Jumala on vedetty mukaan ratkaisemaan yksittäisiä ja perin normaaleja nuoren kasvuun ja kehitykseen kuuluvia ristiriitoja? Onko Jumala vain tietynlaisten ihmisten Jumala?

Keskustelu eilen nuorten kanssa vei siihen suuntaan, että uskoa, raamattua ja Jumalaa käytetään välikappaleena joidenkin ainakin nuorille tuntemattomien tarkoitusperien ajamiseen. Fiksua ja syvällistä pohtia asiaa näin. Eilisen keskustelun perusteella nuorisolle maailma ei ole niin mustavalkoinen ja ehdoton paikka, kuin Älä alistu-kampanja Annnin tarinalla tahtoo kertoa.

Mitä ajattelevat ne bi- tai homoseksuaalinuoret, joille Jumala ei ilmestykään kuten Annille kertomaan kuinka asioiden oikeasti tulisi olla? Kun he ovat itsensä ja ajatuksiensa kanssa hukassa ympäristön kiusaamina ja Jumala on hiljaa, kääntyykö tämä ehkä hyväksi tarkoitettu Annin tarina lopulta näitä nuoria vastaan. Tehdäänkö näillä kampanjoilla ja ylipäätään ahdasmielisillä asenteilla uskosta, raamatusta ja Jumalasta se lopullinen tuomitsija? En ihmettele, että arkkipiispa ehti jo sanoutumaan irti tästä. Nuoret elävät herkässä vaiheessa aikuistuessaan. On täysin eri asia pyrkiä vaikuttamaan aikuisten homo-asenteisiin kuin nuorten. Mahtoikohan tämä käydä mielessä niillä, jotka tätä kampanjaa lanseerasivat liikkeelle?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Koko maailma silmien edessä

Viime päivien ja viikkojenkin tapahtumat sai havahtumaan kuinka tieto tavoittaa meidät. Olen viettänyt netissä enemmän aikaani vuorokaudessa kuin koskaan. Japanin tapahtumat päivittyvät netin kautta minuuttien välein. Suoraa uutislähetystä voi seurata useiden uutistoimistojen nettisivujen kautta.

Mitä enemmän ja tiiviimmin seuraa, sitä suurempi tiedonjano on. Koukuttavaa, mutta samalla myös ahdistavaa. Yhtäkkiä jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että mediat ottavat katasrofista kaiken sen irti mitä saatavissa on. Tuli vähän mässäilyn maku. Kun Libyan kriisi näyttää nyt syvenevän, hyökkää media nyt sen kimppuun. Maanjäristys, tsunami ja ydinvoimaloiden tilanne ei enää ylitä uutiskynnystä. Siitä on otettu jo kaikki irti. Kukapa enää muistaa Haitia ja sen jälleenrakentamista äärimmäisessä köyhyydessä.

Olen oppinut paljon maanjäristyksistä, tulivuorista ja ylipäätään maapallomme toiminnasta. Netistä voi löytää myös oikeasti mielenkiintoista. Nettisivuille päivittyvät reaaliajassa säätiedot, auringon toiminta, radioaktiivinen säteily, maanjäristykset, tulivuorten toiminta jne jne jne, jos vain osaa etsiä. Nuo kaikki on tullut vastaan seikkaillessani netissä Japanin murhenäytelmän tiimoilta.

Näyttöpäätteen kautta Japanissa tapahtunut ei tunnu oikein miltään. Siitä on vaikea saada otetta. Mittaluokka on niin iso, ettei Ruotsalon hirsimökin nurkkahuoneesta tapahtunutta voi käsittää. Koskettavin näkemäni uutisvideo Japanista on kahdesta koirasta tsunamin tuhon keskellä. Kuvaavaa on myös, että ydinvoimaloita enemmän mieltäni liikutti uutinen jääkarhu Knutin kuolemasta Berliinin eläintarhassa. Se on sen mittaluokan uutinen, jonka voi käsittää. Toki olen seurannut uutisia Knutista ja sen kamppailusta elämästä hoitajansa Thomaksen hoivissa menettetyään emonsa. Aihe tuli tutuksi. Nyt alla olevien kuvien kaksikko on poissa. Thomas kuoli vuonna 2008 vain 44-vuotiaana. Knut kuoli 4-vuotiaana Berliinin eläintarhassa eilen. Toivottavasti kaverukset löytävät toisensa jossain tämän ajan tuolla puolen...