Huomenna pitkästä aikaa taas lähtövaatteen alle hiihtosuunnistuskisoissa Raahessa. On muuten todellakin pitkä aika, kun viimeksi olen suksimalla kisaillut. Kesällä suunnistaen on tullut ties kuinka monta vuotta peräkkäin. Laskin joskus vuosia sitten, että kilpailin suksimalla 21 vuotta joka vuosi. Aika pitkä aika.
Kilpailuvietti on mielenkiintoinen asia. Joillekin sitä on siunaantunut ylitsevuotavasti. En mielestäni kuulu niihin, vaikka liikkumiseni yksi merkittävä motiivi onkin kilpailu. Kun joskus nuorena kymmenen vuoden yhtämittaisen treenaamisen, päiväkirjaamisen ja raportoinnin aika tuli täyteen, avautui liikunta ja myös kilpaileminen ihan uudessa valossa. Muistan kyllä hämärästi, että voittaminen ja nimenomaan muiden voittaminen oli nuoruudessa merkittävä tekijä ja onnistumisen mittari. Tuolloin kilpailuvietti näkyi kilpailemisena toisia vastaan ja oman onnistumisen mittari oli pärjääminen suhteessa muihin.
Vanhemmiten on kilpaileminen muuttunut enemmän itseään vastaan kisaamiseksi. Toki mielellään edelleen vertaan tuttujen kavereiden kanssa kuinka suorittaminen sujuu. Ikämiehissä on kuitenkin suuria eroja harjoittelussa, terveydessä ja myös asennoitumisessa kilpailuun. Nämä tekijät määrittävät usein jo etukäteen voimasuhteita. Siten on hyvä verrata, kuinka paljon tänään hävisin sille tai tälle kilpakumppanille. Paremmuus tunnustetaan nöyrästi usein jo etukäteen lähtökohtia kisaan punnittaessa.
Siltikin kilpailussa on oma suolansa. Lähdön hetki on aina tunnelmaltaan samantyppinen. Siinä asettuu alttiiksi edessä olevalle haasteelle. Etenkin suunnistus on lajina sellainen, että keskittyminen ja ajatusten hallinta kulminoituu lähtöpaikan tiiviissä ja odottavassa tunnelmassa. Tunnetta on vaikea melkeinpä mahdoton kokea muualla. Vaikka olen monessa ehtinyt olla yli 30 vuoden urheilu-urani aikana, ei Jukolan viestin avausosuuden tunnelmaa voita mikään. Pimenevään yöhön odottaa lähtöä yli tuhannen miehen lauma. Hiljaisuus ennen strattihetkeä ja ryntääminen matkaan tykinlaukauksesta on tunnepitoinen kokemus. Kilpailua jaloimmillaan.
Voittamisenhalu ei ole kuin pieni osa kilpailuviettiä. Kilpailun tuoma henkisen ja fyysisen suorittamisen mittaaminen luo ilmapiirin, joka ruokkii monenlaisia tuntemuksia ja tunteita. Tunnustan kuuluvani niihin, jotka tavalla tai toisella saavat elämäänsä sisältöä kilpailuihin osallistumalla. Ei lainkaan voittamisenhalun kautta, vaan kilpailutilanteen tuomien muiden tuntemusten kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti