Muistan joskus jo vuosia sitten - en muista missä tilanteessa - törmänneeni urheiluvalmennuksesta puhuttaessa näkemyseroon suomalaisen ja ruotsalaisen valmennuksen välillä. Jos oikein muistan kyse oli tenniksen lajivalmennuksesta 1990-luvulla. Analyysi on tietenkin yksinkertaisetettu ja kärjistettykin, mutta sisältää pelkkänä asiana irti yhteydestä erittäin mielenkiintoisen ajatuksen.
Lyhyesti sanottuna kyse oli lahjakkuuteen suhtautumisessa. Ruotsalainen valmennuslinja ja lähestymistapa pyrki keskittymään urheilijan vahvuuksien kehittämiseen. Koko treenaamisen keskiössä oli se, missä urheilija oli hyvä. Edettiin vahvuuksien kautta. Suomalainen lähestymistapa oli löytää urheilijan heikkoudet ja edetä paremmaksi heikkouksia vahvistamalla. Oikomalla mutkat voisi kiteyttää suomalaisen lähestymistavan olleen jollain tapaa ongelmakeskeinen.
Tuota edellistä ja sen yhteyttä koiraharrastamiseen olen pohtinut itsekseni jo pidempään. Siis hyvin yleisellä tasolla menemättä sisään minkään koiraharrastuksen yksityiskohtiin tai erityispiirteisiin. Kimmoke tähän kirjoitukseen tuli Elinan ja Hetan ilmaisutreeneistä.
Koiraharrastamisessa olen ollut havaitsevinani yhtymäkohtia esittämääni tennisvalmennukseen. Hyvin usein koiran kanssa harrastamisen ja treenaamisen kulminaatiopiste on ongelmien syntyminen. Puuttumatta sen tarkemmin harrastuslajeihin löytyy tämä ilmiö läpileikkaavana tavalla tai toisella koko koiraharrastamisen kentässä. Tartutaanko silloin ongelmakeskeiseen (suomalaiseen) lähestymistapaan keskittymällä hiomaan asioita, joissa koira, ohjaaja - siis koirakko - ei ole hyvä. Käytetään aikaa ja resursseja "ei-lahjakkuuden" kanssa. Entäpä, jos harrastaminen ja treenaaminen suuntautuisikin lähtökohtaisesti siihen tekemiseen, missä koiran (koirakon) vahvuudet ja "lahjakkuus" piilee?
Toki ymmärrän halun päästä eteenpäin ja mahdollisen asetetun tavoitteen siintävän horisontissa. Puutteellisen teknisen osaamisen tai osa-alueen kuntoon saaminen on välttämättömyys, jotta harrastaminen etenisi ja kisaamaan päästäisiin. Kuitenkin, jos ongelmakeskeinen tekeminen vie onnistumisen ilon ja sitä kautta positiivisen palkitsemisen mahdollisuudet, niin koiran kuin ohjaajankin tekemisessä, on melkoisen varmaa, että tekemisen taso laskee. Turhautuminen, motivaation lasku, ilmapiirin kiristyminen ja negatiivisten asioiden nouseminen tekemisen keskiöön ei voi olla vaikuttamatta treenaamisen tai harrastamisen kokonaiskuvaan.
Tiedän vetäväni liian suoria johtopäätöksiä kuin myös yhtäläisyyksiä ihmisten urheiluvalmennuksen ja koiraharrastamisen välille. Kiistämätön totuus lienee kuitenkin kummassakin tekemisessä positiivisen ilmapiirin ja onnistumisten osuus itseluottamukseen ja -tuntoon. Korostan vielä nimenomaan koiran ohjaajan itseluottamusta ja hänen motivoutumistaan.
Ehkäpä pitäisi kirjoittaa enemmänkin miltä koiraharrastus näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta. Jatkossa siitä lisää.
heippa, nyt vasta huomasin, että sulla on uusi blogi ja mekin täällä linkkinä keikutaan :)
VastaaPoistaolen paljossa samaa mieltä. on hyvin helppo synnyttää sekä positiivisia että negatiivisia kierteitä, varsinkin näin herkässä lajissa kuin koiraharrastuksessa, jossa ohjaajan pienetkin tunnot heijastuvat heti sinne nelijalkaiseen kaveriin.
selvästi tämä tulee minusta esille silloin, kun joku toinen kouluttaa koirakkoa ja antaa neuvoja ja ohjeistusta koiran ohjaajalle. vaikka virheisiin on puuttuttava (tai mieluiten suunniteltava treeni niin taiten, ettei mitään isoja virheitä edes tulisi), niin asiat voidaan ilmaista monella tavalla: joko kiinnittäen huomiota koirakon vahvuuksien kautta siihen, että tästä mennään yli ja kehitytään tai velloen ainoastaan niissä virheissä ja pahimmillaan synnyttäen liuta uusia ihan vaan sillä, että ohjaajan itseluottamus tintataan ketoon.
Joo. Pitää heti kommentoida, ettei nuo ajatukseni ole suinkaan syntyneet vain teidän tekemisiä seuratessanne.
VastaaPoistaTuo mitä, kerrot koirakon kouluttamisesta onkin se mistä ajattelin jatkossa kirjoittaa. Miltä se näyttää urheiluvalmennuksen näkökulmasta.